Nothing ihastutti muutama vuosi sitten yhdistelemällä ysäri-shoegazeen tomerasti ryskyviä metallisoundeja. Kakkoslevyllä se kevensi otteitaan, mutta onnistui samalla tekemään parempia biisejä. Nyt neljännellään bändi lähtee mallintamaan 1990-luvun menoa jo vähän liikaakin.
Ensimmäinen biisi on takapotkukonerumpuineen silkkaa Ridea, toinen The Smashing Pumpkinsia ja kolmas miltei Weezeriä. Sen jälkeen My Bloody Valentinen perustalle valettu leijuva särövyöryttely alkaa onneksi olla paremmin esillä.
Yhtye esittää materiaalinsa tyylillä, kohdakkoin ehkä liiallisenkin viimeistellysti. Nautittava soundimaailma on toimivassa yhteydessä vaivihkaa tarttuvaan kappalemateriaaliin. Jykevä rumputyö ja muhkea särövalli yhdistyvät heleästi liitävään unisenpehmoiseen lauluun. Pienieleisyys ja massiiviisuus kohtaavat mainiosti niin sävellyksissä, sovituksissa, soundeissa kuin ulosannissakin. Tälle pohjalle rakentuva kokonaisuus on alkutahmeuden jälkeen vallan nautinnollista kuunneltavaa.
Biisitkin ovat omalla tavallaan oikein hyviä. Melodiat ja riffit ovat selkeitä ja vaivatta sisäistettäviä, vaikka kieltämättä niissä saisi olla enemmän särmää, jotta niistä olisi muuhunkin kuin silmät kiinni fiilistelyyn. Tavallaan Nothingin ilmaisun helppous on myös sen haitta, muistiin kun ei nautittavuudesta huolimatta iskostu oikein mitään.