Heavy rockin legendan Helsingin-keikalla olleiden lausuntojen perusteella homma ei ollut järin kummoisessa hapessa, mutta levylle taltioituna meininki kuulostaa pätevältä. Tarkkuusviiksinen kitarasankari johdattaa yhtyeensä kelpo suoritteisiin maestron kunnian vuosilta. Rainbow’n lisäksi tuplalevyllä kuullaan useampikin näyte Deep Purplen repertoaarista, ja hyvä niin, pääseehän levyn kovimmaksi tekijäksi nouseva laulusolisti Ronnie Romero esittelemään venymistään myös gillanilaisittain. Dio, Turner ja Bonnet taittuvat nekin moitteetta, mutta silti kivasti miehen omalla särmällä.
Otteiltaan rento, ehkä liiankin jamimaisen irtonainen kappalekokoelma on jännittävällä tavalla miellyttävää kuultavaa. Taltiolle on saatu dynamiikkaa ja varsin rehellisesti soiva bändi. Paikoitellen yhtye kuulostaa siltä kuin se olisi treenikämpällä napsimassa toisiltaan virikkeitä, mihin mennä seuraavaksi. Askelmerkit ovat kuitenkin selvät eikä virheitä tule. 20 biisin livepläjäys on hyvin eläväisen kuuloinen ja vie soitto- ja tuotantoteknisiltä ominaisuuksiltaan ajatukset 1980-luvun alkuun.
Se hämmentää yhä, kuinka vähän ja biisien kannalta merkityksettömiä juttuja Blackmore soittaa. Kappaleet etenevät monin kohdin rumpujen, basson ja kiipparien voimin ja kitaravelho itse on joko hissukseen tai ripsii jotain sooloriplausta. Vaan ehkä tässä on juuri se juttu: sitten kun rävähtää, sen huomaa.