Liki yhtä yllättynyt olen Aholan mainituista tulkitsijankyvyistä – mies oli toistaiseksi tuttu lähinnä Teräsbetonin suurimmista hiteistä. Ne eivät ole antaneet osviittaa sellaisesta herkkyydestä, jolla Ahola nyt laulaa esimerkiksi albumin nimi- ja avausraidalla pienestä turvattomasta ihmisestä Pyhän Marian suojelevan katseen alla.
Toisaalta juuri Teräsbetoni-tyylinen teatraalinen mahtipontisuuskin on enemmän kuin paikallaan vaikkapa Sylvian joululaulun patrioottisilla säkeillä. Millään Raskasta joulua -jatkumolla tässä ei kuitenkaan liikuta, sillä säestyksestä vastaa pääosin Bratislavan mahtava sinfoniaorkesteri. Meininki on tässä mielessä enempi perinteinen.
Levyltä löytyy kaksi kappaletta, jotka eivät ole joululauluja, mutta istuvat tunnelmalliseen kokonaisuuteen saumattomasti. Puccinin aaria, Nessun Dorma, tuo Aholasta esiin kauniin tenorin. Viimeisenä raitana kuullaan hautajaismusiikkia. Albinonin Adagiolla Ahola saa taustakseen Helsingin Paavalinkirkon urut, ja asian ytimeen päästään vaivatta. Levyn kaari saa näin komean päätöksen: alussa oli syntymän ihme, lopussa seisoo elämän väistämätön katoavaisuus.