Kuulostaa samaan aikaan modernilta ja niin muinaiselta – arviossa In the Woods…

Julkaistu Infernossa 10/2018.

In the Woods...
Cease the Day
Debemur Morti

Norjalainen kulttinimi In the Woods… ehti julkaista ensimmäisellä juoksullaan kolme vaikutusvaltaista albumia ennen hajoamistaan vuonna 2000. Debyytti Heart of Ages (1995) sisälsi vielä black- ja pakanametallivaikutteita, ja myös levyn sanoitukset olivat enimmäkseen filosofista luontokuvausta. Omnio (1997) siirtyikin sitten täysin uusille vesille, ja ilmaisu oli lähempänä progressiivista rockia kuin metallia. Samaa kehitystä jatkoi kolmas levy Strange in Stereo (1999). 

Yhtye palasi kartalle vuonna 2014 julkaisten kaksi vuotta myöhemmin neljännen levynsä Puren. Se oli viimeinen albumi, jolla yhtyeen musiikista pitkälti vastanneet Botterin veljekset olivat mukana. Puren laulupuolesta vastasi Ewigkeitistä tuttu James Fogarty, joka on nyt tehnyt bändin viidennen levyn perustajajäsen-rumpali Anders Kobron ja parin sessiojäsenen kanssa.

Hyvällä syyllä voi tietysti kysyä, missä määrin bändiä voi kutsua In the Woodsiksi, kun sen säveltäjät ja avainhahmot ovat häipyneet. Kaksikko on kuitenkin onnistunut säilyttämään sen olennaisen tunnelman ja vision, joka tässä musiikissa on elänyt alusta lähtien. 

Jo avauskappale Empty Streets aiheuttaa värinöitä iholla ja syleilee sydäntä. Hymnimäisella laululla käynnistyvä kappale aaltoilee doomahtavan utuisen progerockin ja keskitempoisen black metalin välillä. Koko Cease the Daytä voisikin kutsua eräänlaiseksi tiivistelmäksi yhtyeen urasta, sillä se kurkottaa yhtä lailla menneeseen kuin tulevaan. Black metaliakaan ei ole kaihdettu, vaikka se ei väijy vallitsevana elementtinä.

Nyky- In the Woods… on hallitumpi ja kenties hillitympikin aikaisempaan inkarnaatioonsa verrattuna, mutta se, mikä hävitään kaaoksessa ja yllätyksellisyydessä, voitetaan kokonaiselämyksessä. Sävellykset ovat kypsempiä ja hienosyisempiä kuin aiemmin. Koko kuva on selkeämpi ja keskittyneempi.

Cease the Day on täydellisesti yhteen nivottu kokonaisuus, joka kuulostaa samaan aikaan modernilta ja niin muinaiselta. Yhtye ei sorru kliseisiin, mutta ei toisaalta soita progea progen vuoksi. Voisi kai sanoa, että progressiivisuus kuuluu kokonaisvaltaisessa tunnelmassa, ei niinkään jonkin yksittäisen elementin muodossa.

Kappaleet vaeltavat utuisten kitaranäppäilyjen, melankolisten pianomelodioiden, rokkaavien riffien, raa’an mustametallimetsikön ja jylhien kosketinmaalailujen läpi löytäen lopulta oman ihannepaikkansa sooniselta kartalta. Jos haetaan selkeitä referenssejä, vanha Arcturus, Ulver ja Borgnagar voisivat antaa jonkinlaista osviittaa. 

Levyn outrona toimiva nimikappale alkaa samalla hymnimäisellä toteamuksella kuin levykin: ”Dawn is the spell to be broken / the night is for drifting on the seas.”