Niitteihin ja nahkaan verhoutuva Tyrantti laulaa maailmasta, jossa riittää katalia vihulaisia ja jonka loppu kurkistelee aivan kulman takana. Taitavan tamperelaistrion suurin vihollinen on kuitenkin suomen kieli. Kun bändi päräyttää esikoisalbuminsa käyntiin villistä vapaudenkaipuusta kertovalla Tulipyörällä, Teräsbetoni-mielikuvista ei pääse enää eroon.
Tekstin kuvasto taiteilee huumorin ja pokerin tunnetusti hataralla rajapinnalla, ja falsettikiekuminen kaikkien kliseiden keskellä tekee kuullun sulattelemisen vaativammaksi kuin jouluaterian konsanaan. Tämä on sääli, sillä bändin taustalla on selkeästi paitsi taitoa myös näkemystä siitä, mihin nuori kolmikko haluaa rautahevoillaan ratsastaa.
Yhtye on hotkinut NWoBHM-kuurinsa kuuliaisesti eikä pelkää tunkeutua menneeseen maailmaan, jossa Judas Priest ja Iron Maiden olivat vasta matkalla supersuosioon. Toisaalta tarkoituksella kepeäksi jätetty tuotanto viittaa suomalaisen protohevin aikaan. Erona on tietysti, että aikoinaan kaikista raskaista elementeistä karsittu soundimaailma johtui olosuhteiden pakosta – nyt Tyrantin kirkas riffien tikkaaminen vie aivan turhaan tehoja.
Ehkäpä siksi levyn parhaiten mieleen jäävät hetket ovat niitä, jotka eivät kaipaa varsinaista möyryämistä. Konesydämen popsävytteinen hard rock on hienoa 70-luvun jytäpastissia, ja Pronssihärkä-balladi toimii ihmeen kaupalla sekin, vaikka biisin teksti on ehtaa kalkkunaa.
Modulaatiot, stemmalaulut ja kohtuuden rajoissa pysyvä tilutus höystävät perusvarmoja biisejä perinteisin keinoin. Ja traditiosta Tyrantissa juuri on kyse.