Mainion Netflix-minisarjan soundtrack on huikea musiikillinen pläjäys. Toki Opeth-maestro Mikael Åkerfeldt on tiedetty monipuoliseksi musiikinrakastajaksi ja -tekijäksi, mutta näiden 34 raidan äärellä ukkeli pääsee mehustelemaan oikein sielunsa riemusta.
Mikä parasta, arvostus Åkerfeldtiä kohtaan vain nousee, kun oikeastaan kaikki tyylilajit sutijatsista valssiin ja purplemaisesta hard rockista itämaiseen iskelmään toimivat. Kruununa kunnioitukselle on miehen ilmiselvä rakkaus takaa-ajofunkia kohtaan – meno on pahaa ja svengi ilkeä kuin Shaftissä ikään.
Sarjan aikajatkumo ulottuu laajalle ja osuu Åkerfeldtin mieltymyksille sopiviin kohtiin, joten tyylit ovat hallussa luontevasti. 1980-luvulle tultaessa laatu ehkä hiukan notkahtaa, mutta ei pahasti, kimalletta ja juustoa on mukana sopivasti.
Vajaa 80-minuuttinen kuluu siivillä ja vaihtelevuus tuo riemua. On hämmästyttävää, miten akustisvoittoinen score-teos kestää tarkempaa kuuntelua mutta toimii myös äänitapettina. Panostus melodioihin ja tunnelmiin sekä sovituksellisiin ja tuotannollisiin yksityiskohtiin on huikeaa ja kokonaisuuden hämmästyttävä linjakkuus mahtavaa näyttöä Åkerfeldtin osaamisesta, vieläpä ilman egoilun tuntua.