Goottimetallin pioneeri Paradise Lost aloitti kollegoidensa My Dying Briden, Cathedralin ja Anatheman tavoin multaisemman death doomin parissa, kunnes siirtyi kevyempään ilmaisuun. Yhtyeen kuudennella pitkäsoitolla One Secondilla (1997) koettiin lopullinen irtautuminen doom-äänimaisemasta bändin siirryttyä elektropopilla maustettuun goottirockiin.
Kaksi vuotta myöhemmin ilmestyneellä Hostilla yhtye hävitti särökitarat täysin ja ryhtyi täyspäiväiseen Depeche Moden palvontaan. Siinä missä Lost päivitti One Secondilla onnistuneesti ilmettään ja toi musiikkiin uusia virtauksia, Host oli karvas pettymys itselleni ja monille muille. Vahvojen sävellysten puutetta yritettiin kompensoida kokeellisuudella ja äänimaisemien varioinnilla, mutta se ei poistanut tasapaksuutta.
Seuranneella, nyt uudelleenmiksatulla ja -masteroidulla Believe in Nothingilla yhtye otti hieman takapakkia ja toi raskaat kitarat takaisin pitäen samalla kiinni popsensibiliteetistään. Alun perin vuonna 2001 julkaistu levy osoitti, että yhtye oli ilmaisunsa kanssa täysin hukassa, minkä bändin jäsenet ovat itsekin myöhemmin myöntäneet. Ikään kuin yhtye ei olisi tiennyt edustaako metallia, goottirockia vai synapoppia.
Ei sillä, etteikö levyltä löytyisi jotain hyvääkin. Alkupäästä löytyvät I Am Nothing, Fader ja Mouth ovat ihan kelpo esityksiä. Myös komeilla jousimatoilla varustettu Divided on varsin mallikas. Kokonaisuutena Believe in Nothing on kuitenkin melko keskinkertainen ja tasapaksu tuotos. Helppoa kuunneltavaa, mutta myös helppoa unohdettavaa.