Pitkän linjan heavyveteraani Mat Sinner on johtanut nimikkoyhtyettään jo 38 vuotta, eikä lopunmerkkejä näy. Basisti-laulajan toinen näkyvä pesti on Primal Fearin basistintontti, jota hän on hoitanut vuodesta 1997 lähtien. Mies on mukana monessa muussakin kokoonpanoissa, kuten Jorn Landen sooloyhtyeessä ja superkokoonpano Level 10:ssä. Olipa kyse mistä projektista tahansa, niitä yhdistää yksi ja sama asia: ne soittavat melodista heavy metalia.
Sinnerin jäsenistö vaihtui tiuhaan 1980-luvulla, mutta 1990-luvun alussa kokoonpano alkoi vakiintua. Kelkassa pysyivät kitaristit Tom Neuman ja Alex Beyrodt sekä kosketinsoittaja Fran Rössler. Yhtye ehti tehdä Nuclear Blastille neljä levyä, jotka on nyt sisällytetty kätevään boksiin. Aikajanana on 1996– 2003, minä aikana orkesteri tuotti suhteellisen tasalaatuista materiaalia.
Sinnerin kymmenes albumi Judgement Day (1997) esittelee ihan menevää musiikkia, jonka sydän ryystää elinvoimansa muun muassa Acceptin, Judas Priestin ja uuden aallon brittihevin tarjoilemista nuoruudenlähteistä. Kyrväkkäämpää hard rockiakin esitellään, kuten myös hieman ilmavampaa tunnelmointia. Menevyydestään huolimatta Judgement Day on melko tasapaksu teos, joka ei herätä tunteita suuntaan tahi toiseen. Onneksi levyltä löytyy muutamia valonpilkahduksia, kuten ärhäkkä speed metal -henkinen aloituspala Used to the Truth, herkullisia kitaramelodioita tarjoava nimikappale, väkevästi riffittelevä Streets of Sin ja Savatage-tyylinen balladieepos The River Runs Dry.
The Nature of Evilillä (1998) yhtye päätti monipuolistaa ilmaisuaan ja kohottaa energiatasoaan. Savatage-vaikutteet kuultavat läpi yhä selkeämmin, etenkin nimikappaleessa ja Question of Honourissa. Vaikka Judgement Daykään ei ollut varsinainen ilopilleri, The Nature of Evil on tunnelmaltaan paljon raskaampi ja tummempi. Kokonaisuudessaan teos on huomattavasti suoraselkäisempi ja dynaamisempi kuin edeltäjänsä ja tarjoaa enemmän vaihtelua. Päätöskappaleena toimii tyylikäs versio Thin Lizzyn The Sun Goes Downista.
The End of Sanctuary (2000) on puolestaan huomattavasti power metal -pitoisempi, ja sen riffit ovat selkeästi enemmän esillä. Sinner edustaa genreä, joka ei tarjoa paljon tilaa muutoksille, mutta yhtye osaa vaihdella levyillään eri elementtien painotuksia. Jostain syystä orkesterin eeppisimmät ja raskaimmat raidat ovat suosikkejani. Niin tälläkin kertaa, kun Destinyn ja Night of the Wolfin orkestraatiot sekä hienosyiset kitaraharmoniat ja -stemmat iskevät tajuntaan. Tasavahva suoritus, jälleen kerran.
Viimeinen Nuclear-levy There Will Be Execution (2003) on nelikon selkeästi aggressiivisin ja raskain. Paikoin jopa thrashiksi äityvät kappaleet ovat aiempia suoraviivaisempia ja armottomampia. Ei sillä, että yhtye olisi unohtanut melodiat ja tarttuvuuden. Ei kuitenkaan sinällään mitään uutta länsirintamalta.
Sinner on Sinner. Se ei ole alansa kärkinimi eikä erityisen omaperäinen yhtye, mutta Mat Sinner taitaa tarttuvien ja iskevien sävellysten teon, mikä tekee hänen levyistään mukavaa käyttömusiikkia.