On kakkoslevyllään yllättävänkin omaehtoinen – arviossa Egokills

Julkaistu Infernossa 5/2018.

Egokills
Mellowhead
My Fate

Pirkanmaalainen hippimetalliretkue jatkaa grungehevin äärellä taitavasti ja samoin haastein kuin vuonna 2014 julkaistulla debyytillään. Ilmaisunsa on yhä väkevämpää ja edelleen monimuotoista. 

Suburban Tribesta muutaman piirun metallisempaan ja maalaisempaan suuntaan asettuva yhtye vetelee antaumuksella ja korkealla intensiteetillä. Yhtyeeltä voisi kuitenkin toivoa astetta dynaamisempaa otetta – lihaksikkaat rummut ja laulu tuntuvat kulkevan alati miltei täpövaihteella. Homma luistaa hyvin, mutta rennompi ote tekisi kokonaisuudesta helpommin sulatettavan. Nyt mittarit takovat syystä tai toisesta punaisella miltei koko ajan, ja se käy pidemmän päälle raskaaksi. 

Onneksi bändillä on vähintään kelvollisia ja paikoitellen jopa varsin hyviä biisejä. Haastettakin löytyy: avausralli Nibiru on rakenteeltaan varsin erikoislaatuinen mutta avautuu jo ensi kuulemalla hienoksi kappaleeksi. Semisti progressiiviseen sävyyn kieppuva materiaali pitää sisällään hienoja sovituksellisia ideoita, joiden toteuttamisessa bändillä ei ole ongelmia. 

Egokills on kakkoslevyllään yllättävänkin omaehtoinen. Se pystyy kääntämään kelkkansa saman biisin aikana äärimetallisista rähinöistä ja tuplabassarien paukkeesta mukana hoilattaviin popmelodioihin ihmeen vaivattomasti. Hiki ja asenne kuuluvat komeasti, ja linjakkaan White Flagsin kohdalla puhutaan jo loistavasta esityksestä.