Ysärin puolivälissä julkaistut kaksi death black -levyä nostivat Tukholman Unanimatedin kertaheitolla lajin ystävien huulille. Sen musiikki soi tukevasti perinteisen Stokis-kuolon ja Göteborgin melodisemman tyylilajin puolimatkassa.
Sitten yhtye hävisi kartalta vain noustakseen esiin lähes 15 vuotta myöhemmin. Paluulevy In the Light of Darkness oli kelpo, vaikkei tavoittanutkaan kakkoslevy Ancient God of Evilin (1995) taikaa. Victory in Bloodia ei tarvinnut vartoa niin kauan.
Bändi on nyt ilmaisultaan lähempänä black metalin toista aaltoa kuin kenties koskaan urallaan. Vaikkapa As the Nigt Takes Us voisi olla vanhan Satyriconin levyllä ilman, että yhdenkään mustametallikeisarin kulmakarva nousisi tuomitsevaan asentoon. Ongelmallisinta on, ettei Unanimatediä ole enää tunnistaa samaksi bändiksi, johon tuli joskus hurahdettua.
Sovitukset ovat pelkistyneet välistä jopa yhden riffin jumittamiseksi. Kaipa tällä tahdotaan kumartaa Venom–Bathory–Hellhammer-kolmikon suuntaan, minkä toki ymmärrän. Saman kylän Necrophobic työstää mustaa kuoloaan samoilla välineillä, mutta sen aikaansaaman tornadon seassa on kuitenkin kosolti takaraivoon kosahtavia kakkosnelosia. Unanimated säästää kuulijansa suuremmilta osumilta.