Onhan se niin, että post-metalin kuvittelee helposti loppuunkalutuksi jutuksi: tarjolla on aina piiiitkiä ja polveilevia biisejä hidasta vyörytystä kohtalokkailla kitaraleadeillä ja rähinälaululla. Ruotsin Cult of Luna on tehnyt tällä saralla mestarillista jälkeä jo vuosituhannen alkuvuosista, mutta pari edellistä albumia on jäänyt totaalisessa kovuudessa vähän vajaaksi. Edellinen pitkäsoitto, amerikkalaislaulaja Julie Christmasin kanssa tehty Mariner (2016), oli kiintoisa irtiotto perussapluunasta, mutta ei oikein tuntunut lähtevän liikkeelle.
Yhtye on ottanut ilmeisen tarkoituksellisesti kokeilevia sivuaskelia loistavaksi todetusta doomin ja post-rockin sävyjä metalliin yhdistävästä massiivisesta perusjylystään, mutta juuri ydinsoundiin keskittyessään se pääsee taas loiston pariin. Taannoinen livekiekko Years in a Day (2017) oli niin kovaa tavaraa, että bändin loistokkuus suorastaan porautui tajuntaan. A Dawn to Fear tuo mieleen tuon uljaasti jyrisevän livetaltion ja sen sisältämän, nyt jo liki 15 vuotta vanhan materiaalin. Nyt ei leikitä, vaan sisältö on suurta ja painavaa tunnetta, surumielisen katkeraa haikeutta sielun palaessa hiljakseen karrelle.
Cult of Luna tekee ainakin omassa mielessäni kokonaisuuksia, kokemuksia. Uusi levykin koostuu toki selkeästi erillisistä ja erilaisista kappaleista, mutta yhdessä ne muodostavat jotakin suurempaa ja jylhempää. Ilmavalla, monisävyisellä ja raskaalla tuotannolla ja todella tyylikkäällä esillepanolla kruunattu A Dawn to Fear pääseekin samalle tasolle yhtyeen upeimpien teosten Salvationin (2004) ja Somewhere along the Highwayn (2006) kanssa. Se ei tuo bändin sointiin mainittavasti mitään uutta, mutta eipä moista kaipaakaan.