Kolme biisiä, vajaat 40 minuuttia. Pitkän kaavan mukaan siis mennään, ja taitettava matka on aika maittava.
Post-rockin ja -metalin, sludgen, doomin ja black metalin kautta ilmaisuaan rakentava yhtye matelee jännittävän eklektisissä maisemissa. Hitaudestaan ja jylhyydestään huolimatta se ei luotaa epätoivon tuskaa tai musertavaa tunteiden alhoa. Kolmikon soinnissa on yllättävän humaaneja sävyjä tummine ja vaaleine laikkuineen kummankaan saran dominoimatta.
Kappaleet aaltoilevat melkoisesta jyrinästä ja ärjynnästä pölyisempiin utukerroksiin tämänkaltaisen kaman kohdalla sinällään aika tavanomaiseen tapaan. Jotenkin Echolotilla on silti raikas ote: se ei yritä olla maailman raskain tai synkin, vaan tarjoilee myös liki enkelimäisiä osioita, vaikka välillä rysähtää ja rähähtää todella painavasti. Siirtymät tunnelmasta toiseen ja liikehdinnät erilaisten otteiden välillä ovat jännittävän luontevia. Ja kuten kappaleiden pituuksista voi päätellä, siirtymisissä ei ole kiire.
Yhtyeen orgaaninen soittotatsi on jäntevä ja elävä, eikä turhia kikkailla. Täyteläisesti soivan bändin käytössä on perussoitinarsenaali lievillä kosketinhöysteillä täydennettynä. Vähin ja hitain nuotein toimivaksi kolmikoksi Echolot soikin hämmästyttävän vakuuttavasti.
Tällainen musiikki jää alkuinnostuksen jälkeen harmillisen usein arkistoihin pölyttymään, mutta Destrudossa on sen verran kiehtova aura, että se saattaa vaatia paluuta soittoon useamminkin.