Stryper-solisti sooloilee tyylilleen ominaisesti, mutta tekee jonkinlaista pesäeroa emobändiinsä. Osin tämä johtuu tietysti eri kokoonpanosta sekä joka biisillä vaihtuvasta laulaja- tai kitaristivierailijasta, osin materiaalin kauttaaltaan tomerasta tyylistä.
Tarjolla on vähemmän yllättäen aika tanakkaa heavyriffiä ja paatoksella vedettyä melodista laulua. Soolo-Sweetillä homma lähtee kuitenkin miltei American metal -pohjalta, ja juustoballadit on jätetty – onneksi – ampiaisraitabändille. Lyriikoissa sanaa ei julisteta joka käänteessä niin alleviivatusti, että se äityisi haittailemaan. Melodiaa löytyy sweetmäiseen tapaan vähintäänkin paljon, ja sävelet ovat asianmukaisia niin voimallisen laulun kuin puolivilleiksi äityvien kitarasoolojenkin kohdalla.
Ten on yllättävänkin linjakas vaan ei yksipuolinen albumi, joka ei kuitenkaan sisällä mitään erityisen ihmeellistä. Esimerkiksi Lay It Downin vaivattoman vetävä ryskyttely joka tapauksessa osoittaa, että Michael Sweet on melodisen heavyn äärellä sangen osaava heppu.