New Yorkin pitkän linjan heavy metal -yhtye oli vuonna 1988 jo kuudennessa levyssään, ja takana oli yli kymmenen vuotta uraa. Powerin, klassisen heavyn ja speed metalin suuntaan kallistuva tuuttaus on edelleen riemastuttavaa kuultavaa. Kliseitä ja vahvaa camphenkeä tursuava meininki on niin vakuuttavasti ja mukaansatempaavasti esitettyä, että meno on tahattomasta humoristisuudesta huolimatta räväkkää ja erittäin vakuuttavaa.
Soittohan sujuu erinomaisesti: Thundersteelin seuraajalla bändi esimerkiksi versioi suvereenisti fuusiokitaristi Al DiMeolaa. Oman aineiston teknisiä suoritteita kelpaa ihailla niin kitaroiden kuin todella tanakasti ja ripeästi napsuvien rumpujenkin suhteen. Solisti Tony Mooren korkealta, vibralla ja kovaa -lähestymistapa on yliampuvuudessaankin täyttä heviä. Toisaalta sitä on koko bändi – imago, meininki ja sanoitukset ovat kerrassaan hykerryttäviä.
Tietynlaisesta kaikenkattavasta karmeudestaan huolimatta Thundersteel on kerrassaan mainio heavyalbumi. Tarttuva ja yllätyksellinen, melodinen ja hyökkäävä. Se käsittelee korkealentoisia fantasia-aiheita, mutta soturihommien ja kotkansiipien tasapainoksi ruoditaan myös katujen karua arkea.
Synttärisankarin oheen on sujautettu cd:n ekstrabiisien lisäksi muhkea dvd. Vuonna 1988 kuvatulla 70-minuuttisella Teksasin-keikalla saa osakseen karmeita lettejä ja vhs-laatua. Musiikillisesti bändi kuitenkin näyttää mistä kana kusee, sillä soitto ja laulu on todella tiukkaa suoritusta. Sama meno jatkuu vähemmällä permanenttiaineksella ja astetta letkeämmällä tatsilla vuoden 2009 Japanin-keikalla.