Norjalainen progemetallitrio Communic on tuottanut koko uransa ajan tasaisenvarmaa laatumateriaalia, jossa yhdistyvät väkevät riffit ja moniulotteinen melodisuus. Dissonance-yhtiö on pakannut yhteen bändin neljä ensimmäistä levyä, ja paketista puuttuu ainoastaan uusin albumi Where Echoes Gather (2017).
Kitaristi-laulaja Oddleif Stenslandin, basisti Erik Mortensenin ja rumpali Tor Atle Andersenin muodostaman orkesterin musiikki on suoraan verrattavissa jenkkiläiseen Nevermoreen. Se painottelee samalla tavalla thrashin, powerin ja perinteisen heavy metalin välimaastossa sekoittaen mukaan koukeroisia kommervenkkeja.
Yhtyeen debyyttilevy Conspiracy in Mind (2005) on harvinaisen kova pelinavaus, josta ei juuri löydy moitittavaa. Levyn korkkaava nimikappale tarjoilee heti kärkeen niin kovaa riffikimaraa, että leuka meinaa loksahtaa lattiaan. Samaan aikaan yhtye kykenee kuitenkin liittämään sävellykseen uskottavasti kevyempiä ja melodisempia elementtejä. Yleisesti ottaen Communicin vahvuus onkin juuri siinä, kuinka vaivattomasti se osaa niputtaa painavat riffit ja tunnelmallisemmat osiot. Sen dynamiikantaju on pettämätön.
Conspiracy in Mind on kiinteä ja ehjä kokonaisuus, joka ei natise liitoksistaan. Raskaat ja intensiiviset riffittelyt miellyttänevät ankarimpia moshaajia, makeat melodiat taas voimametallin ystäviä. Nimikappaleen lisäksi esiin voisi nostaa hiljalleen kasvavan They Feed on Our Fearin ja tummanraskaan päätösraidan Silence Surroundsin.
Toinen albumi Waves of Visual Decay (2006) on äänimaailmaltaan astetta kevyempi ja sävellyksiltään hiukan melodisempi. Mitään radikaaleja muutoksia yhtyeen sointiin ei kuitenkaan tehty. Tälläkin kertaa nimikappale, yhdessä At Dewy Primen kanssa, ohjaa laivaa.
Payment of Existence (2008) on niin äänimaiseman kuin tunnelmankin puolesta edeltäjäänsä tummempi. Riffeihin on ilmaantunut tavanomaista enemmän koukeroisuutta, vaikkei kyse ole mistään sirkustempuista. Tällä kertaa aloitus-ja lopetuskappaleet osoittautuvat parhaiksi: On Ancient Ground ja Stone Carved Eyes tarjoavat melkoisen eeppistä progethrashäilyä, joka jyllää eteenpäin vastustamattomalla voimalla.
Vuonna 2011 julkaistu The Bottom Deep on selkeästi nelikon heikoin teos, vaikka sitäkään ei voi kutsua huonoksi. Äänimaailma on lähempänä valtavirtarockia kuin modernia metallia, mutta vaikka levylle on eksynyt muutama täyteraita, Voyage of Discoveryn ja In Silence with My Scarsin kaltaiset sävellykset pitävät sen reilusti pinnan yläpuolella. Yllättäen päätöskappaleena kuullaan Overkill-laina In Union We Stand, joka on, outoa kyllä, melko sopiva lopetus levylle.