Power metal -legenda – kyllä, vähintään! – Stratovarius on ahkeroinut päättyvän suven mittaan niin suomalaisilla kuin eurooppalaisillakin lavoilla – ja matka jatkuu tulevina viikkoina muun muassa Etelä-Amerikkaan ja Japaniin.
Stratovariuksen kesäkiertueen Suomen-osuus päättyi viime viikonloppuna Valkeakoskelle, jossa juhlittiin jo perinteikkään Waltikan Venetsialaiset -tapahtuman merkeissä. Ja koska Stratoja ei nähdä kotikulmilla vähään aikaan, niin pitihän se sitten lähteä katsomaan, millaisessa iskussa Timo Kotipelto, Jens Johansson, Lauri Porra, Matias Kupiainen ja Rolf Pilve ovat elokuun lopun lämpimässä illassa.
Jos sinulla sattuu olemaan asiasta pienintäkään tietämystä tai edes aavistusta asiasta, saatoitkin jo arvata vastauksen: viisikko oli jo tutuksi käyneeseen tapaan armottoman kovassa lyönnissä.
Jo konsertin alku teki pelin selväksi. PA:n vallanneen intron jälkeen setin käynnistänyt Speed of Light -täsmäisku kolmekymppiseltä Episode-albumilta oli ilmat pihalle tehokkaasti iskenyt startti, ja ilman hengähdystaukoa perään ladattu The Kiss of Judas (pian kolmekymppisiä juhlivalta Visions-levytykseltä) ei ainakaan laskenut tunnelmaa.
Yleisestä meiningistä puheen ollen: Waltikan Venetsialaisten esiintyjäkaartiin kuuluivat myös esimerkiksi XL5, Nylon Beat ja Arttu Wiskari, joten Stratovarius ei Valkeakoskella ollut aivan kiihkeimmän ydinyleisönsä edessä. Mutta katsohan vain: kun bändi paukautti ilmoille Eagleheartin tai Hunting High And Low’n kaltaisia tarttuvia lähes koko kansan hittejä yleisönlaulatuksineen, Waltikka-hotellin edustan täyttäneen yleisön kädet näyttivät nousevan kohti taivasta takarivejä myöten. Hemmetti, onko Suomi edelleen ”hevimaa”?
Kappalekavalkadista puolestaan puheen ollen: kun aikamoisen pinon klassikoita uransa aikana julkaissut yhtye tiivistää – tai yrittää tiivistää – sanottavansa tunnin mittaiseen festarislottiin, saavutaan suorastaan hirmuisen ongelman äärelle. Siis sen, että bändin keskeisestä tuotannosta jää suurin osa esittämättä, kun minuuttimäärä on varsin rajallinen. Tästä huolimatta Stratovarius ei tyytynyt esittämään ”autopilotilla” vain maineikkaimpia suurhittejään vaan tarjosi yleisölle myös uudempia teoksia – Unbreakablen ja Surviven muodossa – sekä 4000 Rainy Nights -balladin kaltaisia ”vähän haastavampia festariralleja”.
Kaikesta tekemisestä huokui äärimmäinen ammattimaisuus – mutta ei leipääntynyt rutiininomaisuus. Johanssonin, Porran, Kupiaisen ja Pilven ilmeikäs ja paikoin toki myös virtuoosimainen soitto, Kotipellon vuodesta toiseen komeasti kantava laulu, tymäkän terävät soundit, tyylikkäästä välkkyneet valot, lavan mainio visuaalisuus ja niin edelleen. Jokainen Stratovariuksen koskilaisille ja varmaan vähän muillekin tarjoilema ”osa-alue” oli yksinkertaisesti parasta A-ryhmää, kuten Tampereen lähettyvillä toki kuuluu sanoa.
Ja jos katsotaan asiaa hieman toisesta vinkkelistä. niin miettikääpä tätä: muinaisella 80-luvulla perustetun – toki kokoonpanoaan sittemmin muutamankin kerran uusineen – Stratovariuksen briljantti tekeminen vuonna 2026 ei ole sinänsä mikään itsestäänselvyys. Miten niin? No, siten niin, että toisenlaisiakin esimerkkejä jo omilla tahoillaan lukuisia toimintavuosia keränneistä yhtyeistä löytyy. Onneksi Stratovarius on tehty toisenlaisesta puusta: vuosirenkaat tuntuvat tuovan tämän porukan tekemiseen vain tyylikkyyttä, näkemystä ja varmuutta. Huh huh, ei voi mitään: on se vaan hemmetin kova!
Teksti ja kuvat: Timo Isoaho
