Teksti ja kuvat: Miika Kuusinen Video: Tomi Palsa
Dario Argenton häiriintyneiden 70–80-lukujen kauhuelokuvien hienoista soundtrackeista vastuussa olevan instrumentaalisen italoprogeyhtyeen saaminen ensimmäistä kertaa Suomeen esiintymään ei tuntunut vielä vähän aikaa sitten kovinkaan todennäköiseltä.
Yhtye on kamppaillut sisäisten ristiriitojen ja kokoonpano-ongelmien kanssa 80-luvulta lähtien ja viettänyt samalla lähes täydellistä hiljaiseloa keikkarintamalla. Vaan niin mahtuvat yhtyeen alkuperäisjäsenet, kitaristi Massimo Morante ja kosketinsoittaja Claudio Simonetti, taas samoille keikkapaikoille, ja Korjaamon Vaunusalin intiimihkön kokoinen lavakin sai heistä osansa.
Lavalle varttia vaille yksitoista kivunnut viisikko oli varsin sekalaista seurakuntaa. Johtohahmojen mukana oli parin vuoden ajan Back to the Goblin -kokoonpanossa soittanut ja heidän kanssaan lähes samaa ikäluokkaa oleva urkuri Maurizio Guarinija. Hieman nuorempaa ja metallisempaa vahvistusta toi herra Simonettin kanssa Daemoniassa soittanut rytmiryhmä, basisti Bruno Previtali ja rumpali Titta Tani.
Porukka tiesi lavalla tarkalleen paikkansa ja sen, kuka orkesterin sanomaton kapellimestari on. Herra Morante sijoittautuminen keskelle parrasvaloihin ja huomion keskipisteeksi oli selkeää mutta samalla täysin ansaittua.
Kontrasti rytmiryhmän kliseisten metallielkeiden, Simonettin hyväntuulisuuden ja soittamiseensa silmät kiinni täysin keskittyvän Moranten välillä oli suuri mutta samalla oudolla tapaa viihdyttävä, eikä yhteissoiton jämäkkyyttä voi moittia. Bändin yleissoundi oli yllättävänkin raskas ja metallinen, ajoittain jopa hieman liiaksikin, mutta hyvin modernisoidut sovitukset kuitenkin pelasivat.
Tymäkästä äänimaailmasta huolimatta setistä löytyi yllättävänkin monipuolista materiaalia progerockista raskasmetallivyörytyksiin sekä tunnelmallisemmista soundtrackveisuista reteästi rullaviin vetoihin.
Harvinaisesti eturiviin päätyneenä oli mielenkiintoista seurata musiikin lisäksi yhtyeen olemusta ja keskinäistä sanatonta kommunikointia kappaleiden aikana. Väkisinkin tuli heti alusta alkaen mieleen, joskin täysin positiivisissa valossa, että yhtye on saapunut Suomeen soittamaan rennon turistimaisesti ”tokkopa siellä ketään on tai meistä mitään tietää” -tyyliin.
Tästä kielivät parhaiten kosketinvelho Simonettin koko keikan päällä ollut puolipitkä nahkatakki, kahvin hörppiminen keikan alkumetreillä sekä videokameran kanssa häärääminen jopa itse kappaleiden aikana. Vaan kun vastaanotto oli varsin innokas lähes läpi koko keikan, hymy karehti useampaan otteeseen muuten kuin vahanaamio kasvoillaan soittaneella Massimollakin.
Välispiikkejä ei paljon viljelty, eikä kaivattukaan, sillä kliseisesti sanottuna musiikki puhui puolestaan. Erityisen suurilla kirjaimilla tämä tapahtui setin loppupuolella, kun Tenebren, Profondo Rosson, Suspirian, Zombin ja Phenomenan kaltaisia hittejä vyörytettiin peräjälkeen. En muista koska viimeksi kylmät väreet olisivat menneet koko kropan läpi, mutta Suspirian aikana näin pääsi käymään. Kelloakaan ei tarvinnut parin encoren kera lähes kaksituntiseksi venyneen keikan aikana vilkuilla, harvinaista sekin.
Illan lämppäriksi osuvasti valittu ja Goblinin musiikista runsaasti omaansa ammentava laser metal -trio Nightsatan tarjosi pelkistetyn viihdyttävän ja jämäkän reilun puolituntisen, yhtyeeseen kun tuli vielä sopivasti perehdyttyä parina edellisenä päivänä Midnight Laser Warrior -lp:n arvion rustaamisen myötä. Hieman liian ”hevi” soundi ja soitto, etenkin rumpujen osalta, taannuttivat bändin muuten kiehtovaa retrofuturistista kokonaissoundia kohti normaalia metallibändiä, ja tätä voi pitää pienenä tyylirikkona.
Yllätyksenä yhtye tarjosi settinsä lopuksi kokonaan uuden ja aiemmin esittämättömän kappaleen Mysterium, jonka saapui tulkitsemaan ex-Reverend Bizarre Albert Witchfinder. Kappaleen perusteella on mielenkiintoista kuulla, mihin musiikilliseen suuntaan Nightsatan oikein on etenemässä, eteen- vaiko taaksepäin.
Korjaamolta poistuivat mustaan lokakuiseen iltaan tyytyväinen yleisö sekä epäilemättä positiivisesti saamastaan vastaanotosta yllättynyt ja soittamisesta selkeästi nauttinut Goblin. Harvinaista herkkua on aina kiva lusikoida, sitä kun tarjoillaan musiikkiin osittain kyynistyneelle nykyään harvemmin enää elävänäkään.