Teksti ja kuvat: Janne Pappila
Kello 17:30, Marraskuun 16. päivä. Ulkona on jo pilkkopimeää ja synkkää. Asfaltti on paikoittain ohuen jään peitossa. Olen tapani mukaan myöhässä etsien sitä ilmaista parkkipaikkaa Jäähallin lähiympäristöstä otsasuoni sykkien. Lopulta mestoille päästyäni kerkeän rauhoittua ja kuivatella tuskanhikeäni hetken ennen ensimmäistä bändiä. Pahoittelut poissaolostani norjalaiselle Insenselle, joka juuri lopettelee settiään hallin puolella…
Rise to Remain on 2006 perustettu ja 2008 lopullisen nimensä saanut viisijäseninen lontoolainen metalcorepumppu jonka nokkamiehenä heiluu Bruce Dickinsonin poika, Austin. Debyyttilevynsä City of Vulturesin syyskuussa julkaisseelle bändille kyseinen Defenders of the Faith Tour on oiva tilaisuus esitellä tuotostaan maailmanlaajuisesti. Heti ensimmäisistä tahdeista lähtien jannut heiluvat vimmattuina pitkin lavaa, eikä mielleyhtymiä laulajan isukkiin voi olla muodostamatta.
Soitto kulkee komeasti ja laulutkin osuvat kohdilleen suurimman osan ajasta. Jengiä on kuitenkin valitettavan vähän vielä tähän aikaan, ja monet katsovat lavalle mutteivät sen suuremmin osoita innostusta. Keikan lopulla, Bridges Will Burn -biisin alussa muodostuu kuitenkin jäähallikeikan harvinaisuus, kiitettävän kokoinen wall of death. Kyseinen tapahtuma löytyy YouTubesta. Kokonaisvaikutelmani tästä bändistä jää runsaasti plussan puolelle.
Seuraavaksi lavan on määrä vallata ruotsalainen Ghost. Tapansa mukaan joka paikka on täynnä savua, usvaa ja hämyvaloa. Eräs kuvaaja tunnistaa suitsukkeen seassa tietyn tuoksun, joka muistuttaa häntä opiskeluajoistaan. Liekö ollut harras ortodoksimessuilija…?
2008 perustettu, viime vuonna ensimmäisen levynsä julkaissut ja nimettömistä Star Wars jawa -tontuista koostuva doom/black/proge-ministeriö levittää satanistista ilosanomaansa laulajan nyrjähtäneen ylvääseen paavihahmoon tukeutuen. Soppa on erittäin onnistunut ja meininki erinomainen tarttuvien melodisten kohtien koukuttaessa kuuntelijan. Välillä pistellään latinaksi ja lopuksi vielä ”khiitos paljon Helsinki” erittäin karmivalla ja saatanallisella äänellä. Väkeä on paikalla jo jonkin verran enemmän muttei vieläkään paljoa. Soundit näiden kahden orkesterin aikana ovat olleet erinomaiset. Tämä ei ole Jäähallissa mikään itsestäänselvyys.
Sitten onkin vuorossa illan toinen pääesiintyjä ja yksi allekirjoittaneen suosikkibändeistä, Trivium. Vuosituhannen alkupuolella perustettu amerikkalainen metalcorebändi on käynyt edellisen kerran Suomessa 2008 marraskuussa. Taustanauhalta pärähtävä intro Capsizing the Sea nostattaa odottavaa tunnelmaa, ja uuden levyn In Wavesin omistajat tietävät, mitä odottaa sen päätyttyä. Jannut valuvatkin lavalle huutamaan IN WAVES! kyseisen biisin merkiksi, ja tästä alkaa erittäin energinen ja selkeästi kovaäänisempi kolmevarttinen bändin hittejä.
Soitannallisesti kuullaan taituruutta, mutta puhtaat laulut eivät aina osu nuottiviivastolla perille saakka. Sääli. Muuten bändi ottaa kyllä yleisön haltuunsa, ja tässä vaiheessa jengiä onkin saapunut paikalle runsaasti. Monta kertaa kysellään ”mitha kuuluu?” ja kiitetään suomeksi.
Taitaa olla nykyaikaa, että metallibändissä on vain yksi pitkätukka, ja Triviumissa sen omistaa kitaristi ja apulaulaja Corey Beaulieu. Muut jäsenet, laulaja-kitaristi Matt Heafy, basisti Paolo Gregoletto ja rumpali Nick Augusto näyttävät silotelluilta vaikkakin tatuoiduilta kiiltokuvapojilta. Silti tällä bändillä näyttää olevan auktoriteettia kuuntelijoihin, ja yleisön seassa nähdään circle pitiä ja stendareita niille tarkoitetuissa kohdissa ja jopa kainalosauva nousee ilmaan hetkeksi, kunnes järkkäri tulee ohjeistamaan pistämään sen alas.
Nyrkkiä puidaan muun muassa Black-biisin aloituksessa ja tukat pyörivät niillä joilta sitä löytyy. Se viimeinen riehaantuminen jää kuitenkin uupumaan, vaikka setin lopettavan Throes of Perditionin alussa Heafy pyytää ihmisiä ”to FUCKING EXPLODE!” Ison lopetuksen aikana kuullaan ”Perkele Helsinki Perkele” ja soiton lakattua ”Nähdään pian!” Suurin osa ihmisistä on näemmä tullut katsomaan vain In Flamesia…
Göteborgilaisbändi onkin ansioitunut kymmenen levyn mittaisen uransa aikana erääksi maailman suurimmista metalli-ikoneista. In Flames on yksi niistä bändeistä, jotka loivat oman genrensä, melodisen death metalin, ja aloittivat ilosanomansa jakamisen jo 90-luvun alkupuolella. Creditsejä siis löytyy, ja kun valtava esirippu valahtaa ensimmäisen biisin intron aikana alas, bändin auktoriteetti on ilmeinen.
Yleisö on aivan haltioissaan ja lavalta pursuaa käsittämättömän kirkkaiden ja monimutkaisten valorakennelmien siivittämänä uuden levyn nimikkobiisi Sounds of a Playground Fading. Ukot vaikuttavat energisemmiltä kuin kesällä Sonispheressä, ja taalaa on lyöty tiskiin huolella, sillä valoshow on ennennäkemätön: neljää pitkää valotrussia lavan päällä ja kaksi ylös–alas liikkuvaa trussia lavan sivuilla. Nyt on homma niin sanotusti ”isollaan”.
Järkkäri saa töniä kuvaavaa allekirjoittanutta parikin kertaa pois kyseisten sivupömpeleiden alle merkatuilta alueilta, ettei tule ”kuhmuja”. Olisihan se toki ollut komeaa menettää tajuntansa ja/tai nirrinsä In Flamesin lavarakennelman toimesta…
Muutenkin huomaa, että illan isännät ovat saapuneet lavalle. Yleisön puolella näkee jatkuvaa pogoilevaa nyrkki- ja taputusmerta. Jopa istumakatsomon puolella. Myöskin heti alkupuolella kuullaan komeaa yhteislaulua Trigger-biisin aikana. Sali on aivan perukoille saakka täynnä keski-iältään nuorehkoksi tuomittavaa ja suhteellisen normaalinnäköistä metallikansaa. Bändi on selkeästi ylittänyt raja-aidat jo kauan sitten eikä ole enää pienen elitistionanoijaporukan sisäpiirisalaisuus.
Colony-biisin jälkeen laulaja Anders Fridén kommentoi: ”You have no idea what just happened? That was the foundation of the cake people, you have to learn this. You have to know the foundation to taste the fucking sweeteness on top.” Mies toivottaa että ketut koulusta ja töistä, huomenna käytte hakemassa kyseisen levyn. Sitten jatketaan seuraavan levyn, Claymanin, biisillä Swim. Selkeästi huomaa, ettei suurin osa porukasta tunne vanhempaa matskua eikä siitä erikoisemmin pähkinöi…
(Mut hei oikeesti nyt noi discovalot! Jos kellään on edes lievää taipumusta epilepsiaan, niin tämän keikan jälkeen se puhkeaa täysillä päälle. On ihme, jos ei joitain kuljeteta paareilla ulos salista. Ellen paremmin tietäisi, olisi täysin mahdollista erehtyä luulemaan olevansa Rihannan keikalla…)
Vähän näyttää, että tässä vaiheessa meno on hiipunut lavallakin, kun saadaan setin vanhin biisi, Whoracle-levyn The Hive loppuun. The Quiet Placen synaintro kuitenkin palauttaa järjestyksen bändin uskottavuus/status-kertoimiin, ja taas mennään täysillä ja haltioissaan.
Keikan puolivälin jälkeen käyntiin lähtee Come Clarityn akustinen kitaraintro. Tässä kohtaa saadaan 4000-päinen yleisö herkistelemään, ja melkeinpä joka viidennellä nousee stendari pystyyn. Todella komeaa katsottavaa. Itse olen sijainnut loppukeikan vähän etäämmällä ja silmään pistää, että järjettömän kirkkaiden ja monimutkaisten valojen lisäksi salissa näkyy todella paljon kännyköiden videokameroita. Se on kai sitä nykyaikaa… Helpottaa tietysti meikäläisten elämää, kun voi tarkistella ”faktojaan” myöhemmin internetistä.
Ennen Ropes-biisiä kiitellään, että ”you Finnish know your metal”. Yhtäkkiä yleisön keskusta alkaa siirtyä laidoille ja nuorukaiset aikovat järjestää ”karusellin”. Circle pit paisuukin melkein koko permannon levyiseksi. Tämähän alkaa näyttää oikein mallikkaalta toiminnalta. Lavalta toivotetaankin, että ”dance away boys”.
Only for the Weak -biisiä edeltää välispiikki, että bändi on järkännyt pitkin maailmaa leikkimielistä paras yleisö -skabaa, ja tänään on sitten luonnollisesti suomalaisten vuoro näyttää mitä osaa. Lavalle kutsutaan kaksi ”kameramiestä” taltioimaan yleisöä, ja luvataan että videot löytyvät YouTubesta seuraavana päivänä.
Bruce Dickinsonin henki käy kummittelemassa vielä kerran sanojen ”scream for me Helsinki” muodossa. Take This Life lopettaa setin uskomattoman näyttävästi koko biisin kestävien liekkisuihkujen, lopun kipinäsuihkujen ja ilotulitteiden voimalla. Narikasta rotsia haettaessa ruuti käryää kuin uutena vuotena konsanaan. Päällimmäinen olotila on ähky. Viisi bändiä yhdelle jäähallikeikalle on aika paljon… Mutta kuten mottoni kuuluu, parempi liikaa kuin liian vähän.
Tsekkaa lisää kuvia Pappilan Jannen galleriasta.
In Flames -settilista:
Sounds of a Playground Fading
Deliver Us
All for Me
Trigger
Alias
Colony
Swim
The Hive
The Quiet Place
Where the Dead Ships Dwell
Fear Is the Weakness
Come Clarity
Ropes
Darker Times
Liberation
Only for the Weak
Delight and Angers
Cloud Connected – Long
Mirror’s Truth
Take This life