Alussa näytti pahalta. Uudesta tuotannostaankin ylpeä Europe soitti jälleen keikan aluksi uusimman Walk The Earth -levynsä (2017) kaksi ensimmäistä kappaletta (nimibiisi ja The Siege). Viinin marinoima sekä Roope Salmisen ja Reino Nordinin lämmittelemä kuopiolaisyleisö keskittyi töllistelyyn tai toisilleen jutteluun. Yhtyeen jäsenetkään eivät juuri ottaneet katsekontaktia yleisöön, vaan keskittyivät yhteisen rytmin löytämiseen.
Kolmas kappalevalinta, Final Countdown -levyn (1986) toinen hitti Rock The Night, vapautti tunnelmaa. Yleisöstä huokui kollektiivinen ajatus: ”Tämänhän me tunnemme.” Aloitus symboloikin keikan kulkua laajemmin. Pääosin nelikymppisistä koostuneen yleisön rakastamalta Final Countdownilta tuli lopulta viisi kappaletta ja ne riehaannuttivat erityisesti eturivin yleisön. Superstitiousin ja Sign Of The Timesin kaltaiset myöhemmät niin sanotun kultakauden kappaleet puolestaan aiheuttivat hyväksyvää hytkymistä. Comebackin jälkeiset helmet, kuten vuoden 2016 War Of Kings -levyn uljas nimikappale, taas menivät lähinnä harakoille.
Se on vahinko. Vuonna 2003 käynnistyneen paluun jälkeiset kuusi Europe-levyä ovat täynnä toinen toistaan korskeampia mahtisävellyksiä. Ne toki ovat selkeine Deep Purple ja Thin Lizzy -vaikutteineen ja välillä hyvinkin raskaine soundeineen kaukana niistä pop heavy -sävyistä, joilla ruotsalaisbändi löi itsensä läpi.
Ja eihän kaupunkijuhlan alkoholinperson yleisön edustajilta voi vaatia sitä, että he olisivat perehtyneet etukäteen levyihin, joita heidän kolmen vuosikymmenen takainen lempibändinsä on viime vuosina tehnyt. Silti huvittaa, kun kuvaaja Laakso oli kuullut paikallisilta tuttaviltaan kesken keikan vuodatuksen, joka meni suunnilleen seuraavanlaisesti: ”Hirveä pettymys! Kauheaa paskaa nämä uudet biisit. Eivät ne varmaan edes soita sitä Final Countdownia!”
No, soittivat kuitenkin, ihan viimeisenä encorena. Ennen sitä kuultiin saman levyn vähän harvinaisempi live-pala Cherokee. Yleisö oli jo tässä vaiheessa hyvin mukana ja bändiltäkin irtosi aidon oloisia hymyjä ja kehuja katsojille. Pitkähkön setin loppupään Carrie oli jo saanut massat täyteen rakkautta.
Finaalia kohti ilmassa alkoikin olla työvoiton tunnelma. Läpeensä karismaattinen, Joey Tempestin johtama viisikko teki sen, minkä ammattilaiset aikamiehet vain voivat: he valloittivat yleisön puolelleen. Kaikilla oli hyvä mieli. Se, jos jokin, on hatunnoston arvoinen suoritus.
Teksti: Toni Keränen
Kuvat: Markus Laakso
