Devin Townsend on 50-vuotias.
Niin uskomattomalta kuin se tuntuukin, keski-ikäisyys on saavuttanut tämän ikinuoren, ikiluovan, ikituotteliaan ja ikienergisen kanadalaisen, joka on tehnyt uransa aikana musiikkia monen eliniän edestä.
– Viisikymppisyys on ihana asia ja täysin aliarvostetussa maineessa neli- ja kolmikymppisyyteen verrattuna, Devin virnuilee videopuhelun ruudulla työhuoneensa uumenista.
– Rakastan sitä, että mitä enemmän ihmiselle tulee ikää, sitä enemmän on sallittua olla tekemättä joitain asioita. Ennen tapasin tehdä niitä velvollisuudentunnosta. Tai vaikka ollakseni mieliksi jollekulle. Viisikymppisenä saa olla luvan kanssa joskus vähän itsekäs. Jos minulle tarjotaan vaikkapa jättimäistä maailmankiertuetta ja se tuntuu tukalalta ajatukselta, en voi ajatella vain fanejani tai bändiäni.
– Tekeekö se minusta itsekkään vanhan paskiaisen? Aivan varmasti jonkun sellaisen mielestä, joka on joskus tavalla tai toisella hyötynyt siitä, etten ymmärtänyt rajojani. Uskomatonta kyllä minullakin on sellaiset. Ne ihmiset, jotka oikeasti välittävät siitä miten voin, ovat olleet vain iloisia siitä, että olen vaihtanut vaihteeni pienemmälle.
Mikä on keski-ikäisin asia, josta pidät tätä nykyä? Jotain sellaista, mikä tuntui nuorempana vanhojen ihmisten jutulta?
– Istuminen! Devin tokaisee jälleen valtava hymy kasvoillaan.
Tällä saattaa kuulemma olla jotain tekemistä sen kanssa, että aina maahan kyykistyessään hänen polvistaan kuuluu ääni, joka muistuttaa aseen laukeamista.
– Mihin tahansa menenkin, etsin ensimmäiseksi istumapaikan. Taidan olla niitä ukkoja, jotka virallisesti vanhukseksi tultuaan vain istuvat huoneen nurkassa murahtelemassa nykymaailmanmenoa.
– Jos olen lasteni tai kaverieni kanssa ostarilla, muut ovat valmiina kiertämään kauppoja. Minä taas ehdotan, että voisimme mennä kahville ja istumaan jonnekin. En ole aina ollut sellainen.
– Kun olin nuorempi, pysähtyminen merkitsi minulle periksi antamista. Oli mentävä eteenpäin, tehtävä enemmän, saatava aikaiseksi jotain suurempaa ja oltava tuottelias. Pidän yhä tuotteliaisuudesta, mutta jossain vaiheessa tunnistin itsessäni piirteen, etten vain uskaltanut pysähtyä.
– Sillä saattoi olla jotain tekemistä sen kanssa, etten oikeasti halunnut kohdata itseäni tai käsitellä tiettyjä asioita. Koin, että arvoni määrittyy sen mukaan, miten paljon saan aikaiseksi. Kun aloin lähestyä viidenkympin rajaa, päätin että joskus on hyvä pysähtyä ja pitää hetken aikaa turpansa kiinni. Ihan kirjaimellisesti!
Suoraa puhetta
Devinin järjestyksessään vaikka miten mones sooloalbumi Lightwork ei ole lainkaan sitä, mitä häneltä olisi voinut yli kahden vuoden poikkeusajan, maailmaa kuohuttavan sotatilan ja vastakkainasettelujen keskellä odottaa.
Tällä albumilla eivät asusta pimeys ja viha. Sen sijaan Lightwork paistattelee toiveikkuuden ja valoisuuden keskipisteessä.
– Tein tällaista musiikkia, koska sen säveltäminen teki minut iloiseksi, Devin sanoo hymyillen.
– Näistä käsittämättömistä ajoista on syntynyt uskomaton määrä todella kitkerää, turhautunutta, vihaista ja aggressiivista musiikkia. Ymmärrän sen hyvin. Mutta ollakseni täysin rehellinen minulla ei olisi ikimaailmassa ollut sisälläni oikeanlaista energiaa tehdä jotain otsa kurtussa mikrofoniin huutaen.
– Luin juuri jonkun bändin lehdistötiedotteen, jossa sanottiin, että heidän albuminsa on tarkoitus herättää koko ihmiskunta, sanoa miten asiat ovat ja muuttaa maailmaa. Mietin vain, että voi helvetti, miten heillä on energiaa möyhötä asioista noin valtavalla voimalla, kun itse huomasin reagoivani kaikkeen tapahtuneeseen päinvastaisesti.
– Joku ajattelee varmasti, että olen se naiivi tyyppi, joka ummistaa silmänsä maailman ongelmien edessä, mutta en kokenut asiaa niin. Minä vain koen, että voin saada enemmän hyvää aikaiseksi heijastelemalla asioita mahdollisimman henkilökohtaisesta kulmasta sen sijaan, että esittäisin ymmärtäväni yhtään, mitä helvettiä maailmassa tapahtuu.
Tuntuuko sinusta koskaan siltä, että puhuttiinpa sitten äärimmäisen vihaisesta tai iloisesta musiikista, monet muusikot ja bändit käyttävät liian paljon ja liian monimutkaisia metaforia sen sijaan, että sanoisivat asiat suoraan?
– Jos puhut metallimusiikissa meditaatiosta tai rakkaudesta tai äidistäsi, alitajunta pistää heti vastaan ja yrittää väittää, ettei tällaisista asioista todellakaan voi puhua tällaisessa musiikissa, Devin sanoo hekottelun kera.
– Kun kuuntelin nuorena metallia, siinä ei ollut mitään sääntöjä. Koko genre oli keksitty sitä varten. Sittemmin vapaus tuntuu vajonneen siihen, että on kyllä täysin hyväksyttävää rienata kristittyjä tai kehua vähän Saatanaa, mutta jos aikoo sanoa, että tuntee olonsa epävarmaksi ja rakas äiti on auttanut sen yli, niin ei saisi tehdä.
– Olen itsekin taistellut näiden asioiden kanssa vuosikymmeniä. Jokin kappale on lähtenyt syntymään täysin suodattamattomasta fiiliksestä, ja kun biisi on valmistunut, se on saanut ympärilleen vuorenkokoisen konseptin tai vielä suuremman sovituksen. Se alkuperäinen fiilis on jossain syvällä kaiken sisällä, ja vain minä tunnen sen.
– Lightworkillä kirjoitin tekstejä, jotka eivät varmasti ole kovin tavallisia metallimusiikissa ja ensimmäinen ajatus saattaa hyvinkin olla, että tämä on pateettisinta sontaa, mitä kukaan on ikinä suoltanut, mutta… Tuo kaikki on jotain, mitä aidosti tunnen. Suodattamattomasti.
– Nyt minulta on kysytty melkein joka haastattelussa, mitä oikein tarkoitan tällä kaikella, ja ihmisille tuntuu olevan täysin mahdotonta käsittää, että tarkoitan täsmälleen sitä mitä sanon. Moni on tuntunut olleen jopa hieman pettynyt, että tällä musiikilla ja näillä sanoilla ei yksinkertaisesti ole sen syvällisempää piilomerkitystä.
– Minä vain tein musiikkia sillä ajatuksella, etten ymmärrä yhtään mitä maailmassa tapahtuu, en tiedä mitä se saa minut tuntemaan, ja olen siksi hämmentyneempi kuin koskaan elämässäni.
Yliajattelemisen kirot
Devin kertoo julkaisseensa juuri kappaleen nimeltään Call of the Void. Monissa kommenteissa on ihmetelty samaa asiaa: onpas tämä suoraviivainen ja tavallinen kappale, jossa ei tapahdu tarpeeksi ja ole kylliksi erilaisia kulmia.
– Aivan kuten minusta tuntui, etten voi tuoda pimeään maailmaan lisää pimeyttä, en pysty käsittämään, miten kukaan voi tehdä nyt monimutkaista musiikkia, kun maailma on tarpeeksi monimutkainen muutenkin, Devin hämmästelee.
– Jos ihmisen tunne-elämällä on olemassa tietty määrä kaistaa, aivan kuin internetillä, niin ainakaan oma kaistani ei olisi riittänyt säveltämään 20-minuuttisia monimutkaisia sekoilukappaleita. Tein oman osuuteni sekavuudesta The Puzzles -albumilla [2021], joka oli omanlaisensa reaktio sekin, mutta nyt… Nyt halusin kirjoittaa suoraan.
– Elämäni oudoin juttu on ehkäpä se, että luomuksistani on tullut sitä tyynempiä, mitä monimutkaisemmaksi asiat ovat muuttuneet. Kun olin nuorempi, elämässäni ei tainnut olla tarpeeksi draamaa, joten loin sitä itse omilla sekoiluillani ja sekopäisellä musiikillani. Taisin ajatella, että koska pimeyttä ei ole tarpeeksi, tehdään sitä itse.
– Juuri nyt elämäni on niin intensiivistä ja täynnä eräänlaista keski-ikäisen arkielämän ruuhkavuosien sumaa, että jos siihen yhdistyy vielä järjettömän maailman hulluus, en todellakaan halua sekoittaa tätä kaikkea lisää musiikillani.
– En ole ajatellut näin ennen kuin juuri nyt, mutta voi olla, että olen toiminut koko elämäni jonkinlaisen yin ja yang -asetelman kautta, hakenut tasapainoa, mutta tapauksessani tuo vaatii aina ääripäitä.
Olivatko Lightworkin sävellykset, jotka ovat pääosin kuulijan avosylin luokseen kutsuvia ja paljastavat todellisen luontonsa heti, helpompia säveltää kuin monimutkaiset ja monikerroksiset proge-eepokset?
– Päinvastoin! Yksikään tämän levyn kappaleista ei syntynyt helposti, Devin nauraa.
Kyseessä on kuulemma Strapping Young Ladin Alienin (2005) ja Infinity-soolon (1998) ohella yksi hänen vaikeimmista levyistään.
– Meinasin ylikirjoittaa monet kappaleista. Muutama niistä, kuten Heartbreaker ja Dimensions, syntyi aika monikerroksisina, ja annoin niiden pysyä sellaisina. Osa kauniista kappaleista meinasi ajautua väärille urille, jolloin menin takaisin studioon, kuuntelin niitä ja ajattelin, että haluan oikeasti vain istua, juoda kupin kahvia ja nauttia musiikista.
– Se oli terapiaa. Yritin kirjoittaa kappaleet nopeasti, jotta ne olisivat todella intuitiivisia. Kerroin tuottajalleni GGGarth Richardsonille, mitä kappaleilla tavoittelen. Aika monta kertaa kävi niin, että hän kehotti minua palaamaan version tai parin verran taaksepäin, koska tavoittelemani suodattamattomuuden tilalle meinasi tulla yliajateltua mutkikkuutta.
– Se ei ollut helppoa. Olen tehnyt niin monta levyä siten, että minulla on ollut täysi kontrolli kaikesta, että oli vaikeaa mukautua työskentelemään rinta rinnan tuottajan kanssa ja oikeasti kuunnella häntä. GGGarth takasi, ettei albumi ajautunut pimeyteen, vaan pysytteli siinä valossa, jota lähdin tavoittelemaan.
Sekopäistäkö? Laskelmoituako?
Kun Devinin itseironisen sydämellistä juttelua on kuunnellut puolen tunnin ajan, ei voi kuin kummastella mielessään, että mies tunnetaan ympäri maailmaa lempinimellä ”Hullu tiedemies”.
Missään Devinin tekemisissä ei tunnu olevan tuumaakaan mielipuolisuutta tai laskelmointia. Kun avaan keskustelun aiheesta, Devin nauraa ensin pitkään ja sanoo, että itse asiassa allekirjoittaa lempinimen. Puoliksi.
– Pidän todella paljon äänen tieteestä, jos tiedät mitä tarkoitan, Devin virnistää ja tarkentaa viittaavansa siihen, että hän keskittyy musiikissa ennen kaikkea tunteeseen, mutta on samalla täysiverinen teknologianörtti.
– Kun pystytimme uusimman version studiostani, teimme oikein laskelmia, miten ääniaallot käyttäytyvät tällaisessa tilassa ja mikä on ihan tieteellinen totuus sen suhteen, miten ääni toimii siellä. Olen tehnyt levyjä myös siten, että luotan täysin mutuun, mutta myöhemmin olen tajunnut äänen tieteen olevan osa minua.
– Sen sijaan hulluudesta taidan irtisanoutua. Ollessani parikymppinen kippasin pääni toistuvasti täyteen psykedeelisiä huumeita ja pilveä. Sanoin ja tein paljon asioita, joita voisi kutsua hulluudeksi. Arvuuttelin vuosikausien ajan, olinko se minä vai aineet, jotka silloin puhuivat, ja kesti kauan ymmärtää koko asiaa, koska häpesin.
– Minua on pidetty epätasapainoisena sekopäänä, koska olen tehnyt kappaleita kuten Shitstorm ja Oh My Fucking God ja toisaalta albumeita kuten Snuggles ja Lightwork. Monen mielestä nämä ääripäät eivät ole sukua toisilleen ja tasapainoinen ihminen tekisi vain jompaakumpaa.
– Jos haluaa ymmärtää pimeintä musiikkia yhtä lailla kuin valoisinta, ei voi sulkea toista pois. Se olisi oman ihmisyyden kieltämistä. Uskon, että tehdäkseen äärimmäisen brutaalia ja aggressiivista musiikkia säveltäjän on oikeastaan oltava sisimmässään herkkä ihminen, joka uskaltaa tuntea paletin toisenkin laidan.
– Syy, miksi olen tehnyt kaikkea tätä musiikkia on se, että olen todella herkkä ihminen. Siksi raskain tekemäni musiikki on todella raskasta ja kevein todella kevyttä. Koen kaikki elämän laidat niin voimakkaasti, etten pystyisi mitenkään käsittelemään syvimpiä tunteita ilman toista puolta.
– Olisi hulluutta elää pelkässä vihassa ja sulkea kaikki muu pois. Sehän on kuin sosiopatiaa. En kykenisi elämään elämää, jossa pistäisin ensimmäiseksi aamulla Morbid Angelin soimaan ja illalla kuuntelisin sitä tuutulauluksi. Ainakin tarvitsen vähän rauhaa, synthwaveä ja kahvia ennen Morbid Angeliä, hah hah!
Julkaistu Infernossa 9/2022.