”Tämä on yhä harrastustoimintaa, mutta haukkaa monesti päivätöiden verran vapaa-aikaa” – haastattelussa Evil-Lÿn

Kotimaisen Evil-Lÿnin esikoislevyllä raikaa melodinen ja ajaton perushevi. Kokeilullisuuden sijasta bändi luottaa tehokkaiksi havaittuihin kaavoihin.

Kuva: Outi Puhakka

Evil-Lÿn perustettiin yli kymmenen vuotta sitten, mutta Disciple of Steel -debyyttinne tuli ulos vasta nyt. Onko tälle pitkähkölle viiveelle jokin erityinen syy? 

– Hienoa, että kysyt. Olenkin toivonut, että tätä aihetta pääsisi vähän avaamaan, kitaristi Anssi Salonen ilahtuu. 

– Tuo 2007 on perustamisvuotena sikäli harhaanjohtava, että soittelimme aluksi useamman vuoden meikäläisen porukoiden autotallissa osin triona – kaksi kitaraa ja rummut – ja pääasiassa covereita aika pitkälti omaksi iloksi. En osaa edes sanoa satavarmaksi, missä kohtaa rupesimme kutsumaan itseämme Evil-Lÿniksi. Siinä 2010–11 ruvettiin touhumaan vähän määrätietoisemmin. The Night of Delusions -ep:n [2012] ja debyytin väli venähti noinkin pitkäksi lähinnä kokoonpanomuutosten vuoksi. 

Bändissänne on tosiaan käväissyt jo melko monta muusikkoa. Onko oikean kokoonpanon löytyminen osoittautunut odotettua hankalammaksi? 

– Tavallaan, mutta en oikeastaan pidä tuota kovin suurena yllätyksenä: kyllähän tämä on yhä harrastustoimintaa, mutta haukkaa monesti päivätöiden verran vapaa-aikaa. Väkisinkin porukan prioriteetit muuttuvat aika ajoin, joku jättäytyy syrjään ja uusi kaveri astuu tilalle. 

– Hyvin harva vaihdos on ollut lopulta millään muotoa riitaisa, eikä yksikään ole tainnut johtua niin sanotusti musiikillisista erimielisyyksistä. Itse asiassa viimeisin miehistönvaihdos oli hemmetin nasta; pidettiin oikein riehakkaat läksiäisbileet Mickelle ja Lasselle, ja uudet kaverit eli Timo [rummut] ja Lassi [kitara] löytyi remmiin ihan muutamassa päivässä. 

Yhtyeenne nimi on käsittääkseni lainattu sarjakuvista, ja onpa kappaleiden nimissäkin oma tarinallinen otteensa. Ovatko sanoituksenne puhdasta fiktiota? 

– Kyllä! Omani pohjautuvat usein leffoihin, ja iso osa Lassen sanoituksista pohjautuu Legend of the Ice People -kirjasarjaan. Toki poikkeuksiakin löytyy, sillä esimerkiksi Shadow Soldier on omistettu edesmenneelle ystävälle. Se on Lassen teksti, ja kyseessä oli tietenkin Lassen pitkäaikainen ja tärkeä ystävä. 

– Bändin nimi taas on Masters of the Universe -johdannainen. Siihen pakettiin kuuluivat sarjikset, animaatiosarja, actionfiguurit, leffa ja vaikka mitä. Nuo actionfiguurit olivat itselle junnuna se tärkein osanen. 

Jaakko Silvast vertaili levyänne viimeisimmän Infernon arviossa kolmeen ensimmäiseen Iron Maiden -albumiin. Miltä vertailu mielestäsi kuulostaa? 

– No lämmittää aivan hemmetisti! Iron Maiden on meikäläiselle se tärkein bändi aina ja ikuisesti. Sen verran bändiä on tullut itseensä imettyä, että vaikka sitä yrittäisi tehdä minkämoisen biisin, jotenkin siihen eksyy aina Maideniltä haiskahtavia elementtejä. Onhan tuo osuva vertaus ja todellakin hemmetin imarteleva. 

Disciple of Steel ei tarjoa varsinaisesti mitään uutta mutta tekee vanhan hyvin. Onko kaikki tekemisen ja kuulemisen arvoinen metallissa jo tehty? 

– Ei missään nimessä! Jatkossakin metallin saralla kuullaan varmasti uusia, tekemisen arvoisia juttuja, mutta ei meidän toimesta. Tai no, never say never, mutta pitäisin sitä hyvin epätodennäköisenä. 

– Tämä on itselleni se rakkain genre, eikä me olla tunnettu tarvetta lähteä laajentamaan reviiriä väkisin. Lisäksi ainakin meikäläisen biisinkirjoittaminen on sen verta spontaania rämpyttelyä, että vaikka lähtisin yrittämään tietoisesti jotakin uutta tai erilaista, kutakuinkin samoille urille ne riffit silti päätyisivät. 

Julkaistu Infernossa 6/2018.