Sataa lunta. Kaikkia vituttaa. Loska hurskuaa tennarin reiästä sisään. Seuraat tätä näytelmää sivusta, omahyväinen ilme naamallesi jäätyneenä ja lämpöisät Kuomat jalassasi. Suomalaisuus on tavoittanut jälleen yhden järkähtämättömän ytimensä.
Kuinka tämä liittyy Tomb of Finlandiin? Kenties siten, että tässä on Amorphisin ja Sentencedin jälkeen aidosti kolmas yhtye maassamme, joka tavoittaa musiikillaan erittäin monisyisesti määriteltävän ja aina subjektiivisen henkisen tilan, ”suomalaisuuden”. Frozen Beneathin mielenmaisemassa hiutaleet leijuvat hiljaa villakangastakille, kun rakkainta ollaan hautaamassa roudankankeaan kirkkomaahan. Tällaisten mielikuvien aikaansaaminen musiikin voimin on hienoa jo sinänsä.
Levyä ohjaavat ”kotimaiset”, iskemällisen melankoliset sävelkuljetukset ovat tutun oloisia kylmiä koukkuja, jotka nykäisevät vastustamattomasti puoleensa. Pohjalla murisee verkkaisesti painava kuoloriffittely, jota tukee erinomaisesti hoidettu murinalaulu. Myös erittäin maukkaat kitarasoolot hörisyttävät korvaa. Uskaltaisin jopa väittää, että edesmennyt Miika Tenkula suo niille hyväksyvän nyökkäyksensä, sieltä jostain.
Jos jotain pitää urputtaa, levyn tempo-osastolla on vielä hioskeltavaa. Välistä se soljuu turhankin tasaisesti ja lunkisti, ainoastaan puolivälin paikkeilla kiihdytellään hetki. En välttämättä peräänkuuluta mitään skitsofreenistä tunnelmanvaihtelua, mutta vaikkapa sopivasti annosteltujen suvantokohtien tärkeyttä voisi miettiä lisää, ihan dynamiikan nimissä.
Tämä on silti kokonaisuutta ajatellen pieni juttu. Frozen Beneath on kepeästi vuoden parhaita julkaisuja ja kotimaisen metallin ehdotonta kärkeä.