No kuuluuko se basso nyt? Arvioimme Metallican …And Justice for All -lootan

"Yleissoundi on suorastaan kristallinkirkas."

Metallica
...And Justice for All
Blackened

Kun Metallica menetti basisti Cliff Burtonin, jäljelle jäi rumpali Lars Ulrichin mukaan kaksi vaihtoehtoa: joko hanskat tiskiin tai täysillä eteenpäin. Bändi päätyi jälkimmäiseen ratkaisuun. Se oli yhtä lailla sekä siunaus että kirous. 

Ensin ajettiin sisään uusi basisti, Phoenixin Flotsam and Jetsamista napattu, plektralla tarkasti ja huolellisesti nelikielistään soittava kikkarapää Jason Curtis Newsted. Elokuussa 1987 julkaistiin The $5.98 E.P.: Garage Days Re-Revisited. Minilevyllinen lainakappaleita oli bändiltä oiva veto ennen tositoimiin ryhtymistä. Uusia omia kappaleita oli muhiteltu ja harjoiteltu silti jo tovin. Nelikon silloiseen lähihistoriaan nähden ei ole suinkaan sattumaa, että niistä muovautuisi Metallican siihen saakka synkintä ja kiemuraisinta materiaalia.

Bändi oli valmis studioon alkuvuodesta 1988. Kun hommat tuottaja Mike Clinkin (mm. Guns ’N Roses) kanssa eivät ottaneet sujuakseen, Ulrich hälytti apuihin vanhan yhteistyökumppanin Flemming Rasmussenin. Tuottaja lennätettiin Los Angelesin One on One -studiolle ja äänitykset saivat alkaa. Steve Thompsonin ja Michael Barbieron tehtäväksi jäi ruuvata levylle Ulrichin ja kitaristi-laulaja James Hetfieldin toiveiden mukaisesti mahdollisimman kuiva soundi. ”In your face!” kuului pitkätukkaveljesten suista.

Kun uusi basisti saapui äänittämään osuutensa, johtajakaksikko lähti omille teilleen. Lopputulos oli Rasmussenin ja miksaajaparin mukaan ”ilmiömäistä” bassotyöskentelyä. Kuten tiedetään, Hetfield–Ulrich-pari vaati kuitenkin feidaamaan bassosoundin muutamaa desibeliä alemmas, ja sitten vielä hieman lisää. Newsted sai tietää tästä vasta levyn julkaisun aikaan ja oli lekalla päähän lyöty. Eikä se ollut oikeuden vasara. Mies kertoi vuosia myöhemmin Rolling Stonen haastattelussa kantavansa edelleen kaunaa kokemastaan kohtelusta.

Nyt kun Metallican neljännen, ehkäpä bändin uran tärkeimmän levyn julkaistusta on kulunut tasan 30 vuotta, jännitetään, tuodaanko Newstedin bassoa enemmän framille äänimaisemassa. Lyhyesti: kyllä tuodaan. Testaan juhlajulkaisulevyä kuulokevahvistimen kanssa, ja etenkin Blackenedin keskitempokohdassa Newstedin tiukka sahaus erottuu kitaroita tukevoittamasta. Silti on höristettävä korviaan, että miehen olemassaolon ylipäänsä erottaa.

Kirk Hammett, Lars Ulrich, Jason Newsted ja James Hetfield.

Remasteroitu (huom! ei uudelleenmiksattu) versio Justicesta on joka tapauksessa kertakaikkisen antoisaa kuunneltavaa. Larsin diskobassaria on hieman naturalisoitu, kitarat soivat paljon muhevammin ja koko levy toistuu nykytrendin mukaisesti lujempaa. Yleissoundi onkin suorastaan kristallinkirkas. Jokainen rumpusetinosanen erottuu, ja äänivallissa on reippaasti munaa ja botnea etenkin, kun toiston siirtää kuulokkeista kaiuttimiin. Tämä on helposti paras versio Metallican kimuranteimmasta levystä.

Kuten aiemmatkin Metallica-uusiojulkaisut, myös …And Justice For All ilmestyi valtavassa fanilaatikossa. Mukana on kirja, josta löytyy tonnikaupalla kuvaa ja tekstiä levyn äänityksistä, kansitaiteesta, kiertueesta ja valkokuvaussessioista. Kumma kyllä ääneen päästetään kiertuehenkilökuntaa ja muuta taustavaikuttajaa, muttei taaskaan itse bändiä.

Tuolloin 25-vuotiaat kollit saavat puheenvuoron mukana seuraavilla dvd- ja cd-haastattelulevyillä. Bändi vaikuttaa olevan aidosti ihmeissään mutta kiitollinen alati kasvavasta menestyksestään. Suurimman huomion saa One-kappaleen video. Levyn kulminaatiopiste ja loppu-uran livesettiin permanentoitu synkkä ja moniosainen tarina sodan hirvittävyydestä yhden ihmisen näkökulmasta sai ideatasolla alkunsa jo Master of Puppetsin (1986) kehitysvaiheissa. 

Tilpehöörin lisäksi jättiloota sisältää useita levyllisiä demo- ja liveäänityksiä sekä ensimmäistä kertaa lp- ja cd-muodossa yhden kaikkien aikojen keikoista, taltioinnin Seattlesta vuodelta 1989. Siitä nauttiakseen ei tarvitse olla edes tosifani: jokainen hevin ystävä kuulee, millainen on metallibändi kovimmassa kuosissaan ja tekemisen tarmoa täynnä.

Kasari-Metallica oli tunnettu siitä, että se teki asiat oman päänsä mukaan. Sopivasti yhtyeen kollektiivista mielenkuvaa piirtävä hetki nähdään, kun toimittaja kysyy kitaristi Kirk Hammettilta, kuullaanko Metallican levyllä joskus vaikkapa orkestraatioita tai koskettimia. ”Krk” vastaa: ”Eeen usko. Se edellyttäisi meiltä suurta harppausta sivuraiteelle, emmekä me ole luonteeltamme sellainen bändi.” 

Niin, eipä Justice juuri antanut osviittaa siitä, millaiseksi sanfranciscolaisten luova ura muovautuisi seuraavan kymmenen vuoden aikana. Tämän albumin piti olla uusi alku, mutta siitä tulikin yhden aikakauden loppu. Biisien puolesta levystä kehkeytyi inhimillisesti tarkastellen mahdottomissa oloissa synnytetty täysi napakymppi. Harva silti osasi arvata, mitä menestys, käsittelemätön menetys, luovat paineet ja tuottajanvaihdokset tulisivat Metallicalle tulevaisuudessa tekemään. Ei edes bändi itse.