Dave Huntin ja Mick Kenneyn bändin nimestä (suomeksi Käärmeen henkäys) on luotu varmasti tsiljoona väsynyttä sketsiä. Silti on täysi tosiasia, että birminghamilaiset ovat kaulineet kauhujen kellarissaan vuositolkulla laatua. Endarkenment ei tee kaavaan rumaa säröä. Pienen kuitenkin.
Ehkä yllättävintä koko kuviossa on, että tämäkin kahden miehen kokoonpano on ollut kasassa yli 20 vuotta. Homman nimenä on mustahtava, koneavusteinen ja totaaliskitsoileva death metal, eikä linjasta ole juuri poikettu.
Itse lotkautin korviani vasta vuonna 2012, jolloin bändiltä julkaistiin sen seitsemäs (!) kokopitkä Vanitas. Sen kiimainen kaoottisuus tuntui nyppivän sielustani irti pikku palasia yksi kerrallaan, ja palasin levyn pariin kuin tahdoton zombi. Sitten julkaistiin levy, toinenkin. Jokainen niistä kuulosti… hyvältä. Mutta jokin esti palaamasta bändin äärelle.
Nyt kun bändin 11. albumi soi täysillä, ei voi kuin ihmetellä. Siis lähinnä sitä, kuinka se sama henkisesti sairaan villisian kiihko on edelleen tallella. Tästä iso kiitos kuuluu juuri Benediction-pestinsä päättäneelle Dave Huntille, jonka skaalasta ei supista liikaa. Komeat baritonit vaihtuvat lennosta kirkumiseen, mureaan örinään, vihaiseen ärinään ja ässiä kuin myrkkynuolia ampuvaan sihinään. Huntin kurkkuun on ilmeisesti asennettu jonkin sortin toisen tähtijärjestelmän teknologiaa hyödyntävä äänenmuunnin.
Duon valttikortti on äärimmäisen raivon yhdistäminen selkäpiitä jäätäviin melodioihin. Linja ei horju, mutta eipä tästä mentaalimellakasta tälläkään erää juuri yksittäisiä helmisimpukoita erota. Harmi pamauttaa ”ihan kiva ja puoli” päällisin puolin huipputasokkaalle levylle. Mutta ehkäpä penaalista, anteeksi Anaalista, on kaivettava kohta esiin se toinenkin kynä.