Neljä vuotta sitten piti tapahtua mullistus. Se mitä saapui, tuli vaimeina aplodeina ja laimeina arvioina. Oslon Satyriconin oli korjattava kurssiaan.
Norjan ehkäpä kuuluisimman maalarin Edvard Munchin (1863– 1944) kanneksi valitussa karussa piirroksessa Kuolema syleilee ihmishahmoa. Sigurd ”Satyr” Wongraven taas on vihjaillut, että uusin levynsä voi hyvinkin olla bändin viimeinen. Kun kaksi suurta kohtaa tällä tavoin, symboliikkaa ei tarvitse alleviivata enempää. Mikäli tässä soitetaan lähtösäveliä, black metal -jättiläinen saatellaan matkalleen uljaasti.
Yhdeksännellä kokopitkällään rymäjää tutunkuuloinen Satyricon. Jotain on silti toisin: Satyr on hukannut tunnistettavasta rääkynästään raaimman terän jonnekin viinitarhojensa sokkeloista. The Ghost of Romen lähes iskelmällinen tunnelma onnistuu aluksi hämäämään, kunnes biisin puolivälin tienoilla seisoskellaan jälleen käärmeenpesässä. Pelin säännöt ovat tosiaan muuttuneet, nyt siirrot omalta alueelta toteutetaan pikku nyansseilla. Nemesis Divinan (1996) perkeleellisyys tästä on kaukana, mutta kyllä kaksikon vielä Volcanon (2002) äänittäneeksi tunnistaa.
Niin, se duon toinen puoli. Satyriconin moottorin, Kjetil-Vidar ”Frost” Haraldstadin perkussiivinen tornado irrottaa lankut mökistä pienemmilläkin kierroslukemilla. Siitä huokuu Satyriconin henki, kapuloinnissa on levyn suonihaaroihin hapen kuljettava vetreä pulssi.
Vaikka tälläkin levyllä törähtää välistä avantgardistinen torvi, albumi tuntuu aidosti uudelta tulemiselta. Omat vahvuudet ja uudet jutut ovat hienovaraisessa järjestyksessä. Ehkä albumi onkin hautajaissaaton sijaan kokemusrikkaan seikkailijan kotiinpaluu.