LIVE: KISS – Madison Square Garden, New York, 10.10.2009

Kun KISS ensimmäisen kerran soitti Madison Square Gardenissa, Gene Simmons asteli stadionin sisälle etuovesta, käveli yleisön läpi takahuoneeseen ja pisti maskit kasvoilleen. Vuonna 1977 harva tiesi miltä KISSalan pojat näyttivät ilman meikkiä. Tuona iltana demonimeikeillä vuoratut silmät tirauttivat myös muutaman onnen kyyneleen.

Nykyään Gene ei voi kävellä Madisonin käytävillä tulematta huomatuksi. Liikutuksen kyyneleitä on myös turha odottaa tinkimättömän bisnesmiehen poskille. Ei demonin varsinaisesti tarvitsisi lavalla vollottamaan ruveta, mutta jonkinlaista eläytymistä odottaisi kotiyleisön edessä, Nykin poikia kun ovat. Genen kuuluisa kieli ei jättimäisellä baseball-stadionilla juurikaan leuan yllä sätkinyt, eivätkä mustat huulet nousseet demoniseen virneeseen kuin hetkittäin. Silloinkin hieman väkinäisesti.

Parhaillaan Amerikkaa kiertävä KISS Alive/35 -kiertue juhlistaa yhtyeen 35-vuotista levytysuraa. Samalla se promoaa uutta Sonic Boom -albumia. Rockmaailman suurimmat sarjakuvahahmot kiertävät Jenkkilää miltei joulupukin työpäiville asti.

Madisonissa kuultu settilista koostui pääasiassa ensimmäisen Alive-levyn raidoista. Mukaan oli otettu muutama ralli 1980-luvun pophevikaudelta keventämään tunnelmaa. Tuoreelta Sonic Boomilta kuultiin ainoastaan yksi veto, Modern Day Delilah. Kappale sai livenä mukavaa muhkeutta ja toi tarvittavaa tuoreutta ennalta arvattavaan biisilistaan.

Tällä hetkellä KISSiä on turha syyttää toimettomuudesta. Viimeisten puolentoista vuoden aikana yhtye on soittanut kiitettävän määrän konsertteja ja äänittänyt studiolevyn. Toisaalta illan aikana nähdyn konsertin KISS soittaisi ja esittäisi vaikka koomassa, sen verran useasti nämä temput ja riffit on sahattu läpi. Lisäksi tuore KISS-levy on yhtä innoton kuin yhtyeen 1980-luvun heikoimmat albumit. Lavalla KISS on kuitenkin edelleen toimiva rockbändi, Genen valjua olemusta lukuun ottamatta.

Paul Stanleylla saattaa olla surullisimmat megastaran silmät kautta historian, mutta säihkyvän rocktähden roolin hän vetää edelleen hämmästyttävän hyvin. Ikää on 57 vuotta, ja herra kukkoilee lähes samalla intensiteetillä kuin vuonna 1977. Myös Tommy Thayer ja Eric Singer ovat ammattilaisia, jotka voivat häpeilemättä remontoida kasvonsa Acen ja Peterin meikkilaukun sisällöllä.

Show on luonnollisesti takuuvarma viihdyttäjä – räjähdyksiä, raketteja, liekkejä, tekoverta ja massiivinen KISS-logo. Fanit saavat mitä haluavat.

Kokonaisuudessaan KISSin konsertti on verrattavissa lapsuudessa nähtyihin toimintaelokuviin. Välitunneilla korviin kantautui villejä tarinoita räjähtävistä action-leffoista, joissa aseet paukkuivat ja tilanteet olivat täpäriä. Kun viimein paljon puhuttu toimintaelokuva heijastui silmien eteen, kokemus oli jännittävä ja endorfiinejä viljelevä. Toisella katselukerralla sama elokuva tuntui jo vanhan toistolta. Tehostespektaakkeli ei uponnut enää yhtä lujaa.

Välituntihuhujen sijaan KISS-fani haalii käsiinsä yhtyeen konserttitallenteita ja odottaa, että jonain päivänä pääsisi kokemaan oikean show’n. Kun KISS-konsertti vihdoin osuu kohdalle, nyrkki heiluu ja rock-karnevaali vie mukanaan. Lähes identtisen KISS-keikan uudelleen todistaminen tuntuu actionleffojen tapaan jo hieman vanhan purkan jauhamiselta. Ei KISSin lavashow mitään mittavaa peruskorjausta kaipaisi. Pientä pintaremonttia vain. Ja Gene, kieli heilumaan ensi kerralla.

Teksti: Akseli Heikkilä Kuva (Helsinki 2008): Eija Mäkivuoti