TORSTAI
Sauna alkoi aurinkoisissa merkeissä. Siinä missä perjantaina ja lauantaina sai pitää päällään takkia ja kahta paitaa ja silti palella, avauspäivänä riitti asusteeksi pelkkä T-paita.
The 69 Eyes esitti settinsä allekirjoittaneen vielä jonottaessa pääsyä alueelle useimpien muiden festarivieraiden tavoin, joten silmäbändin keikan tarkempi ruotiminen ei olisi kohtuullista. Hittejä hyvin esitettynä tuntui päälavalta joka tapauksessa kaikuvan.
Insomnium on noussut pikkuhiljaa maamme metallibändien kärkikaartiin, ja bändin veto Saunan pikkulavalla osoitti jälleen kerran heidän myös tähän kärkikaartiin kuuluvan. Yhtyeen ote melodiseen death metaliin on kiitettävän persoonallinen, ja lukuisat keikat ovat hioneet Insomniumista harvinaisen tiukan lavabändin.
Vuoden 2010 Sauna Open Airin ensimmäinen oikeasti odotettu yhtye oli losangelesilainen Steel Panther. Tukkaheviä alapäähuumoriin yhdistelevä bändi tarjosi kunnon annoksen teatteria, mutta myös oikeasti pätevää soittoa ja tasokkaita biisejä. Steel Pantherin musiikki on aivan liian hyvää, jotta bändiä voisi pitää pelkkänä vitsinä, mutta vaikea yhtyettä on vakavastikaan ottaa – ja nyt puhutaan kuitenkin tukkahevistä, musiikkityylistä johon on aina muutenkin kuulunut hölmöily ja vahva itseironia. Monessakin mielessä näkemisen arvoinen bändi.
Norjalainen Audrey Horne , jonka miehistöstä löytyy Enslaved-kitaristi Arne Isdal alias Ice Dale, toi uusgrungellaan festarille varsin tervetulleen tuulahduksen modernimpia sävyjä. Bändin, joka on ottanut nimensä Twin Peaksista, haukkuminen olisi minulle jo teoriassa vaikeaa. Onneksi Audrey Horne ei antanut siihen mitään syytäkään.
Kissiähän Saunaan oltiin silti tultu katsomaan. Kiss on jo vuosikaudet tuntunut yhtyeeltä, joka mittaa omaa menestystään vain ja ainoastaan tilinauhan ja taskulaskimen avulla. Toisaalta väistämättä tulee mieleen myös, että Paul Stanleylla ja Gene Simmonsilla on jo niin paljon rahaa, että uusia käyttötarkoituksia pätäkälle luulisi olevan vaikea keksiä, eikä miesten jälkikasvunkaan tarvitse moneen sukupolveen tehdä päivääkään töitä. On vaikea keksiä, miksi he tarvitsisivat lisää rahaa.
Valitettavasti Kissin veto Saunassa viittasi siihen, että puhdas soittamisen ilo tuskin enää pitää miehiä lavoilla. Miehet pitäytyivät totutuissa rooleissaan: Gene oli demoninen rockhirviö ja Paul korostetun feminiininen tähtisilmä, jonka puheet ja elehtiminen toivat mieleen stereotyyppisen homon (kaikella kunnioituksella stereotyyppisiä homoja kohtaan). Kitaristi Tommy Thayer ja rumpali Eric Singer tyytyivät suurimman osasta ajasta rooleihinsa bändin takalinjoilla, vaikka keikan musiikillinen onnistuminen lepäsi pitkälti juuri tämän kaksikon varassa.
Oli jotenkin oireellista, että keikan aidoin hetki koettiin yllättäen Eric Singerin astuessa mikrofonin eteen esittämään Beth-kappaletta. Vaikka kappale tunnetaan nimenomaan alkuperäisrumpali Peter Crissin soolonumerona, sai Singerkin ladattua tulkintaansa aidonoloista tunnetta, joka jäi Simmonsin ja Stanleyn esityksestä puuttumaan.
Toki show oli komeine erikoisefekteineen tavallaan hyvinkin hienoa nähtävää, ja jo pelkästään lapsuuden ikoneiden Genen ja Paulin katselu tuntui ainakin hetken aikaa liki ylimaalliselta, mutta tyydyttävää parempaa rokkikeikkaa ei Tampereelta nähty. (TA)
PERJANTAI
Saunan perjantai valkeni tuulisempana, kylmempänä ja sateisempana kuin monet käsivarret käräyttänyt torstai. Kotimainen viime hetken buukkaus Parasite City sai aikaisen soittoaikansa ansiosta soitella lähes tyhjälle ”salille” kakkoslavalla. Vielä tylymmin alkupäivän yleisökato tuntui päälavalla brittiläisen metalcore-toivon Glamour of the Killin meuhkatessa. Bändi oli ensivisiitillään Suomessa, eikä siitä varmasti mitään ikimuistoista kerrottavaa jäänyt, puolin eikä toisin.
Jenkkiläinen Whitechapel reuhasi kolmen kitaristin voimin pikkulavalla seuraavana. Olen pudonnut kärryiltä alagenreistä jo 1990-luvun puolivälin paikkeilla, mutta jonkinasteista deathcorea bändi tuntuu paiskovan. Kolmen kitaran funktio jäi kyseenalaiseksi, koska kaikki soittivat miltei koko ajan samaa riffiä. Mietin välillä sitäkin, miksi nykybändien pitää aina väkisin näyttää tyhmältä lavalla.
Death Angel keräsi päälavan eteen jo ihan kunnon yleisön, kun kaikki töissäkäyneetkin olivat ehtineet vaihtaa viikonloppuvapaalle. Bändi on vanha Suomen-kävijä jo ensimmäiseltä kierrokseltaan 1980-luvulta, ja uuden tulemisen jälkeen filippiinoja on nähty meillä tiuhaan. Ja kyllähän kunnon speed metal kelpaa aina! Viime vuonna vahvuuteen liittynyt basisti Damien Sissom oli kaiken lisäksi lavalla kuin ilmetty Cliff Burton! Bassomallia, elkeitä ja vaatteita myöten. Mark Oseguada ei ole ehkä kaikkein karismaattisin keulahahmo, mutta jotakin alkuvoimaista energiaa miehestä aina välittyy. Kaiken kruunasi oikein rakennettu settilista: uuden tuotannon parhaat biisit + loppuun ne klassikot. Hienoa.
Perinteisemmästä jälleen kohti modernia: August Burns Red pikkulavalla. En tiedä, mikä ihmisiä tässä bändissä viehättää, mutta jos pidin jo Whitechapelia vähintään oudonnäköisenä lavabändinä, tätä teki jo melkein pahaa katsella. Jonkinlainen järki pitäisi lavalookissa olla. Kirkkaat värit, hölmöt tukat, kummalliset vaatteet? No, bändi nyt ei muutenkaan mistään metallikulttuurin konventioista tunnu välittävän, eikä liene meikäläisen asia kritisoida toisten muotitietoisuutta, heh. ABR vieraili Suomessa viimeksi maaliskuussa Lamb of Godia lämppäämässä, ja ilmeisesti sillä on maassamme kasvava fanipohja. Hetkensä rytmiriffittelyllä oli, mutta ne muutamat nokkelat hetket hukkuivat tasapaksuun biisimassaan.
Jälleen täyskäännös kohti perinteitä. Marco Hietala nähtiin Saunan päälavalla viime vuonnakin, mutta Nightwishin riveissä. Nyt mies toi Tampereelle Tarotin, mikä tarkoitti kertaluokkaa komeampaa neljän basarin rumpusettiä ja kertaluokkaa vähemmän pyrotekniikkaa. Bändillä on uskollinen kuulijakunta, joka on seurannut sitä 1980-luvulta lähtien. Ja hyvä niin, sillä yhtye on laadukas ja aina viihdyttävä, olkoonkin, että se on yhtä paljon klassikkobiisiensä vanki lavalla kuin mikä tahansa yli 20 vuoden uran tehnyt yhtye.
Reilusti yli 20 vuotta on musiikkia tehnyt myös Anvil, joka nauttii The Story of Anvil -dokumentin antamasta uudesta nosteesta. Bändi soitti Saunan pikkulavalla erittäin hyväntuulisen, itseironisen ja yllättävänkin rokkaavan keikan. Steve ”Lips” Kudlow on niin sympaattinen lavahahmo, että penseinkin Pentti taatusti pehmenee. Triopohjalta tänä päivänä lähinnä hard rockiksi määriteltävä ilmaisu toimii juuri kuten pitääkin. Tokkopa bändi mihinkään megaluokkaan on ponnahtamassa, mutta on se hienoa, että sitkeys palkitaan tämäntasoisillakin keikoilla.
Kaiken KISS-hypetyksen ja RATT-peruutuksen harmituksen keskellä meni vähän ohi se fakta, että perjantain pääesiintyjänä oli mies nimeltä Glenn Danzig. En ole henkilökohtaisesti oikein koskaan saanut miekkosen tuotannosta mitään irti, mutta odottelin suhteellisen tymäkkää, joskin kuriositeetinomaista vetoa.
Odotella sainkin! Keikka alkoi yli puoli tuntia myöhässä, tosin ilmeisesti ei diivailun, vaan jonkinlaisten tekniikkaongelmien seurauksena (toisenlaista, varsin kakinhajuista huhuakin paikoilla kyllä liikkui, pt.huom.). Ongelmia oli keikan aikanakin, mikä pani miettimään, että on kai sitä ennenkin soitettu sateessa festarikeikkoja. No, huonolle tuurille ei voi mitään.
Setti taisi myöhästymisen vuoksi typistyä jokusen biisin, mutta viihdyttävää meininkiä tarjoiltiin silti täyslaidallinen! Tunnusomainen fraseeraus ja korkeatkin äänet irtosivat pääjehulta suuremmitta ongelmitta, vaikka joku nurisi äänen huonoa kuuluvuutta keikan jälkeen. Ääntä enemmän puhutti kuitenkin miehen kroppa. Sanotaan näin, että on aivan sama, onko Glennillä korsetti vai ei, kun kerran mies pystyy esiintymään tällä tasolla. Pisteet myös Prong-mies Tommy Victorille, esimerkillisen reipasta kitarointia. Hyvä! (VR)
LAUANTAI
Heta Hyttisen juontajakaverina tänä vuonna kunnostautunut Janne Joutsenniemi pääsi myös soittohommiin Suburban Triben kanssa. Bändin hitit ja Ville Tuomen militantti-look naputtelivat kelpo alkutahdit lauantaille, jota vaivasi pitkin päivää kova tuuli.
Doom Unit oli harjaantunut livebändinä jonkin verran viime näkemästä. Silti se on edelleen todella omituinen menestystarina, jonka menestyksen kantavuutta epäilee varmasti moni muukin kuin minä. Mutta sopii yrittää ja yllättää! (VR)
Grave Digger nauttii Suomessa korkeintaan kulttimainetta, ja bändin keikka Saunassa tuskin muuttaa asiaa mitenkään. Uusia ystäviä yhtye taisi silti saada jokusen. Grave Diggerin sinänsä asiallisessa hevirokissa ei silti tunnu olevan mitään sellaista, joka nostaisi yhtyeen monien muiden asiallisen hevirokinvääntäjien yläpuolelle. (TA)
Peer Güntin vahva rockpoljento tekee festareilla aina tehtävänsä, jopa tällaisissa ääriolosuhteissa. Kaljaa tekee mieli ja pää nykii. Pisteet Kouvolaan, jälleen kerran. PG:n ja Stam1nan välissä nähtiin myös festarin saumattomin vaihto, kun PG:n Backseat soi Stam1nan voimisteluintron kanssa päällekkäin.
Sanoinkuvaamattoman kovan levyn aiemmin tänä vuonna julkaissut Stam1na ei ollut päälavalla ihan kotonaan, mutta ei antanut sen haitata. Suuria puitteita enemmän keikkaa haittasi kova tuuli, joka teki musiikin kuuntelusta todella haastavaa vähänkään taaempana. Näin käy Saunassa helposti, sijainti ja päälavan kenttä on sellainen. Mutta bändi veti joka tapauksessa erinomaisen hyvin! Uuden levyn biiseistä varsinkin Maalla, merellä, ilmassa, Jäteputkiaivot ja tietenkin Eloonjäänyt toimivat kuin häkä, vanhojen kunnon Pahan arkkitehdin ja Merestä maallen seurana.
Stam1na on livenä(kin) niin tolkuttoman kova bändi, että tavallaan harmittaa, ettei suurin osa maailmasta saa sitä koskaan tietää. Bändi pokkasi keikan lopuksi Viimeisestä Atlantiksesta kultalevyt. Hieno suoritus näinä aikoina.
Poisonblackia seuraa aina mielellään livenä. Ville Laihiala valitteli vatsaansa ja epäili jo lusikallisen valahtaneen housuun, muttei se meininkiä näemmä haitannut. Kertosäkeitä, rockia ja vähän junnaavampaakin riffittelyä tarjoiltiin taas täysi annos. Laihialan ääni on saanut peräänsä jäljittelijäplutoonan, ja alkuperäistä kuunteli yllättävänkin mielellään. Vaikkei Poisonblack taida ihan originelli bändi olla itsekään, ainakaan jos uskoo erään muhoslaisen tuomiota yleisöstä: ”Ihan samanlaista kuin Sentenced.” (VR)
Lahjakkaat ihmiset pystyvät rutiinisuorituksellaankin tekemään jonkinmoisen vaikutuksen, ja kuten useimmat Amorphisin levyistä Elegyn jälkeen, myös yhtyeen Sauna-veto oli esimerkki tästä. Bändin soitto ja esiintyminen oli perusvarmaa, ja sekin on Amorphiksen ollessa kyseessä enemmän kuin moni muu bändi priimakunnossaan, mutta parempiakin keikkoja on Amoilta nähty.
Sauna Open Airin tämänvuotinen yllättäjä oli Hail! Vaikka yhtyeen miehistöstä löytyy Tim ”Ripper” Owensin ja Andreas Kisserin kaltaisia tekijämiehiä, ajatus coverbändistä toi automaattisesti mieleen pubinnurkassa huonoja versioita rockklassikoista soittamalla hidasta kuolemaa tekevät elämäntaparokkarit. Parhaat coverbändit, kuten juuri Hail!, pistävät kuitenkin lavalla bileet pystyyn.
Monet metalli- ja rockklassikot vedettiin niin soiton kuin meininginkin puolesta alkuperäisesittäjiä tehokkaammin, mikä kävi kiusallisen ilmeiseksi bändin soittaessa kahden Death Angel -muusikon avustamana Kissin Cold Giniä. Myös välispiikit nostivat hymyn huulille. ”You’ve got raincoats? That’s not metal!” Marco Hietalakin nähtiin yhtyeen keulilla yhden kappaleen ajan.
Mielestäni festarin päätöspäivän pääesiintyjän saappaat olivat Sonata Arcticalle montaa numeroa liian suuret. Toisinkin ajattelevia yksilöitä paikalta toki löytyi. Vaikka Sonata Arctican musiikissa on ajoittain havaittavissa kiitettävä pyrkimystä pois power metalin puisevimmista konventioista, on bändin musiikki itselleni edelleen liikaa kiekumista, tilua ja tukutukua. (TA)
Teksti: Tapio Ahola ja Vilho Rajala Kuvat: Markus Laakso