Motörheadin jo lähes perinteiseksi muodostunut joulukeikka otti nyt paikkansa Helsingin jäähallilla. Tällä kertaa ei suomeen muita keikkoja siunaantunutkaan, ja tilaisuus oli jo etukäteen likimain loppuunmyyty. Tuoreimman Motörizer-albumin teemalla edelleen kiertävän bändin livekunto kiinnosti suuresti, sillä edellisestä näkemästäni keikasta oli ehtinyt vierähtää nelisen vuotta ja varovastikin voi jo arvella, että jouluaattona 64 vuoden ikään ehtinyt Lemmy on työrupeamansa mitan huomioon ottaen varmastikin uransa viimeisellä neljänneksellä.
Pääkaupunkiin päästyäni virittäydyin tunnelmaan keskustan Wall Street -pubissa ja tutkailin lämmittelymielessä Motörheadin Everything Louder Than Everything Else -dvd:tä. Tuo mustavalkoinen livetallenne on aina kuulunut suosikkeihini ja kuvattu joltain 1916-levyn jälkeiseltä rundilta, miltä aikakaudelta ei järin monta biisiä keikkasetissä enää keiku. Olenkohan muuten ainoa, joka kaipaa edelleen Motörheadin nelijäsenistä kokoonpanoa?
Niin tai näin, otin suunnan jäähallille, jotta ehtisin nähdä lämmittelyaktiksi pestatun Blaken. Edellisen kerran Blake pääsi isompien lauteiden makuun kesäkuussa AC/DC:n lämmittelyaktina Olympiastadionilla, joten bändiltä löytyy valmiuksia oletettavasti myös isommille areenoille. Blake starttasi minuutilleen klo 20.00 puolityhjälle ja melko kaikuvalle salille. Keulahahmo Aaro Seppovaara johti puolen tunnin setin tunnetulla varmuudella, ja melko monta tuttua hittiä tuohon aikaan saatiinkin raapaistua. Vaikka paikalla oli syystä tai toisesta hienoista erimielisyyttä yhtyeen sopivuudesta illan lämmittelijäksi, itse en olisi osannut juuri maskuliinisempaa esitystä tuohon slottiin kaivata.
Seuraavalla tasatunnilla jyrähtikin sitten vielä hurjemmin. Motörhead starttasi ikivanhan Iron Fist -klassikkonsa turvin, ja kaikki oli heti lähdöstä niin kuin pitääkin: stetsonpäinen Lemmy takakenoon asetetun mikrofonin takana ruman Rickenbacker-bassonsa kera, Phil Campbell lätsä päässä poukkoilemassa ympäri lavaa todellisin rockelkein ja tietenkin tuttu ruotsalaisvahvistus, lähinnä Muppet Show’n Animalin mieleen tuova, aina yhtä vetreä pellavapää Mikkey Dee rummuissa.
En tiedä kuinka helppo Motörheadin on muodostaa illan biisilista, mutta sen tiedän, että bändin katalogin huomioon ottaen sillä ei voi koskaan miellyttää kaikkia. Tiedossa on sekin, että Lemmy korostaa aina myös tuoreempia biisejään setissä, vaikka muutamasta ensimmäisestäkin levystä saisi loppuiäkseen setin, jolla räjäyttää taivaan tuuliin sali kuin sali. Tällä kertaa settiin oli sekoiteltu aika sopivassa suhteessa uutta ja vanhaa, ja klassikkopuolella oli ehkä pientä vajaustakin esimerkiksi Orgasmatronin loistaessa poissaolollaan. Mutta kyllähän mm. Iron Fist, Stay Clean, Metropolis, Going to Brazil, Just ´Cos You Got the Power (kaikille poliitikonpaskiaisille omistettuna), Killed by Death, Bomber ja jo iänikuinen Ace of Spades–Overkill -kaksikko päätöksenä tyydyttää jo jonkinmoisen nostalgianälän. Edelleen ihmettelen bändin tapaa jättää 1990-luku liki huomiotta, henkilökohtaisesti kun olen sitä mieltä, että kokonaisuuksina Motörhead ei ole sen jälkeen tehnyt järin tasaisia levyjä. Hyviä biisejä tosin on edelleen syntynyt.
Keikka eteni varsin yllätyksettömästi, ainoastaan kitara- ja rumpusoolot katkaisivat junan kulkua huomattavammin. Lisäksi ykkösencorena soitettu Whorehouse Blues oli silkkaa nannaa Lemmyn siirryttyä huuliharppuun ja lopun bändin soitettua akustisia kitaroita. Tämän kaltaisia irtiottoja saisi olla useamminkin keikoilla. Ja Lemmy saisi kieltämättä avata suutaan hiukan enemmänkin biisien välissä, nimittäin joka kerta kun tuo Jack Danielsin ja elämän kyllästämä kurkku korahtaa vähänkin lakonisesti mikrofoniin, ainakin allekirjoittaneelle nousee käsittämättömän kunnioittava hymy huulille. Esimerkiksi ”I Am Ready?” -korahdus ja vähän vaisuhkon vastauksen jälkeen murahdettu ”Well, I am” on yksi hyvä esimerkki oivallisesta lemmyilystä.
Yleisölle voi antaa tunnustusta varauksetta, aina ei metallikeikoillakaan nimittäin ole niin hersyvää energiaa havaittavissa. ”Motörhead on maailman isoin bändi. Kunhan kaikki vain ensin ostavat lippunsa ja pääsevät sisään”, on Hra Kilmister todennut joskus, ja näinhän se on. Silloin kun ilmassa näkyy käsien seassa myös jalkoja, on meiningin oltava suhteellisen kohdillaan. Encoreissa esiteltiin vielä bändi, mikäli joku ei tuntenut herroja entuudestaan, ja viimeiseen biisiin basistilaulaja käski koko jäähallin seisoma-asentoon, jossa se pysyikin loppuun asti.
Edellisestä näkemästäni keikasta ei ollut juuri mikään muutamaa biisiä lukuun ottamatta muuttunut, mutta kyllähän nuo vanhuuden merkit alkavat hiipiä vanhaan sotaratsuunkin. Vaikka Lemmyn lauluääni, soitto ja mikä tärkeintä, pää, pelaavat kuten ennenkin, takakeno alkaa jo selvästi suoristua ja lavaneliöitä tarvitaan esiintymiseen yhä vähemmän ja vähemmän. Ei voi välttyä ajatukselta, kauanko vielä ja mitä sitten tapahtuu. Mutta legendaaristahan tämä on ollut jo niin kauan kuin muistan. Long live Lemmy, long live Motörhead!
Teksti: Aadolf Virtanen Kuva: SPV