Paskempaa kuin paska hevi… paitsi valkoiset lenkkarit – Moonsorrow Tuska-minihaastiksessa

Perinteisiä Tuska-minihaastiksia tehtiin tälläkin kertaa. Ekana vastailemassa Jaakko Silvastin kuulusteluun Moonsorrow'n Ville Sorvali.

Moonsorrow - Ville Sorvali - Tuska 2018
Kuva: Mikko Pylkkö

Yksi suomalaisen metallimusiikin vanhemmista valtiomiehistä – Moonsorrow’n Ville Sorvali – tupsahtaa tervehtimään Tuskan päälavan takahuonealueella.

Ympäristö on Sorvalille oikeinkin tuttu. Mies on ollut tavalla tai toisella osa Tuskaa joka vuosi – pari ensimmäistä kertaa asiakkaana ja myöhemmin työkuvioissa – joko keikalla bändinsä kanssa, tai sitten festivaaliorganisaation ”apukätenä”.

– Työnnän muiden bändien laatikoita. Olin muun muassa tekemässä meidän omalle keikalle raiseria, Sorvali kertoo.

Kun olet nähnyt Tuskan niin monena vuonna ja monelta kantilta, miten festivaali on kasvanut henkisesti näiden yli 20 vuoden aikana?

– Tuska on kasvanut maltilla ja hyvällä maulla. Itse festari ei ole muuttunut, täällä on vaan isompia bändejä ja enemmän yleisöä kuin alussa. Ja sehän on toki kaikkien niiden tavoite, jotka jotain rupeavat järjestämään. Mukana ei ole pelkästään bändejä, joista itse tykkää, vaan niitäkin, joita myös muut tulevat katsomaan.

Mikä Tuska-keikka on vuosien saatossa jäänyt parhaiten mieleen?

– Olen ollut viime vuosina töissä päälavalla vinkkelissä, josta olen nähnyt bändit vain takaapäin. Mutta King Diamond (2013) on jäänyt mieleen. Niillä oli tehty niin viimeistä piirtoa myöten se show. Paitsi että teknikoilla, jotka olivat myös lava-avustajia, oli kaikki asianmukaiset kaavut ynnä muut päällä, mutta niillä oli vittu valkoiset lenkkarit! Se oli kyllä hämmentävää – valkoiset lenkkarit!, Sorvali parahtaa.

Entä onko bändejä, joita haluaisit täällä joskus nähdä?

– Ihan varmasti on. Yksi, mitä en olisi koskaan uskonut täällä näkeväni, oli Body Count, ja nyt sekin oli täällä! Se bändi oli ehkä aika monellekin salainen toive, koska onhan se kuitenkin aika heviä, ja sen kautta heviyleisö pääsi aikanaan rap-skeneen sisälle. Rappihan on tosi heviä musiikkia, joskin paskimmillaan se on vielä paskempaa kuin paska hevi, Sorvali näkee.

Mitä tulee musiikkiin ylipäätään, siihen Sorvali ei ole mielellään enää kosketuksissa muutoin kuin ns. työn puolesta.

– Silloin kun en soita heviä, niin en ainakaan kuuntele heviä. En kuuntele nykyään minkäänlaista musiikkia. Joskus aikanaan saatoin kuunnella musaa kahdeksankin tuntia päivässä. Jos joku kaveri suosittelee jotakin levyä, niin sitten kuuntelen sen, mutta muutoin vaan en jaksa. Joka paikassa on niin paljon ääntä. Kun saa välillä olla ihan hiljaisuudessa, niin se on ihan kivaa.

Lopuksi Ville Sorvali ja tämän vuoden Infernon kymmenen sanaa:

1. Musiikki: Parasta parhaimmillaan
2. Sosiaalinen media: Nykyään vankila
3. Ruoka: Parasta parhaimmillaan
4. Juoma: Riippuu juomasta
5. Urheilu: Pitäisi harrastaa enemmän
6. Unelma: Onnellisuus
7. Väkivalta: Tuomittavaa melkein aina
8. Sateenkaari: Pitäisi sanoa varmaan pride, mutta sanon kaunis
9. Moonsorrow: The One and Only!
10. Suomi: Täällä olen syntynyt