”Kanssani vain on todella vaikea työskennellä” – Emperor-pomo Ihsahn laajassa haastattelussa

Ihsahn, legendaarisen Emperorin syvästi kunnioitettu keulahahmo, työsti kuudennesta soololevystään tarttuvasti soivan kunnianosoituksen Pohjolalle.

Kun kirkot roihusivat Norjassa ja Emperorin rumpali Bård ”Faust” Eithun joutui lusimaan murhasta ennen kuin bändin ensimmäinen levykään oli ehtinyt ilmestyä, olin varhaisteini-ikäinen tyllerö uskonnollisessa sisäoppilaitoksessa. Rockmusiikki pelotti elämäni aikuisia: taaksepäin kelattujen kasettinauhojen saatanallisista viesteistä puhuttiin ihan vakavissaan, ja Michael Jackson oli vaarallisinta, mitä opettajani tiesivät. Metalli ei edes hipaissut maailmaani ja kokemuspiiriäni.

Kun siis kohtaamme Skypen avustuksella vuonna 2016, olemme saapuneet tilanteeseen niin vastakkaisista maailmoista kuin ikinä mahdollista. Tässä välissä meistä kummastakin on tullut aikuisia, ehkä parin yllättävämmän mutkan kautta.

Minusta on tullut hevitoimittaja. Ihsahn, oikealta nimeltään Vegard Sverre Tveitan, on nyt 40-vuotias, kohtelias, äärimmäisen syvällisellä sivistyksellä varustettu, varovaisen tyyliteltyä englantia puhuva älykäs mies, joka on partoineen ja Buddy Holly -laseineen kuin suoraan Punavuoren viileimmästä aikuisten pubista.

Ihsahnin tuorein soololevy Arktis on hillittömän tiukka, popista ja rockista ammentava kokonaisuus, joka on miehen omien sanojen mukaan hänen tähän asti onnellisin levynsä. Hän antaa kysymyksiini pitkiä vastauksia, joita kuuntelee nautinnolla; mies puhuu yhtäläisen kauniisti niin kirjallisuudesta, Norjan kulttuurista, luomisprosessista kuin black metalin syvimmästä olemuksesta.

Onko särmikäs muusikko ikääntyessään siis tylsistynyt?

Vai onko särmä vain jalostunut ulkomusiikillista seikoista siihen kaikkein oleellisimpaan: luovaan rohkeuteen?

Black pop

Ainoa häivähdys aikuisen Ihsahnin nuoresta vakaumuksellisesta itsestä on tietty totisuus ja ehdottomuus, joka hänestä huokuu. Vastaillessaan kysymyksiini Ihsahn on välitön ja hyväntuulinen, mutta mieheltä on turha odottaa kepeää leikillisyyttä.

Tämän saan todeta heti alkuun, kun erehdyn kehumaan Arktis-levyn huumorintajua. Popmusiikin kaavoja hyväksikäytetään ja vanutetaan niin omintakeisella tavalla, kasarityyppisiä mahtipontisia fiilistelyjä viedään niin pitkälle, että se tuntuu välillä tarkoitukselliselta itseironialta. Black metalin suuret nimet kun eivät ole järin tunnettuja koukkujen ja popmausteiden hyödyntämisestä vakavassa taiteenlajissaan.

Ihsahn tyrmää näkemykseni suorilta.

– Ei, ei huumoria. Ennemmin sanoisin, että se on positiivisin albumini koskaan. Ehkä tarkoitat sitä. Sieltä kuuluu ehdottomasti tietty onnellisuus, vaikkapa biisissä Until I Too Dissolve. Lisäksi koko levy on avoin rakkaudenosoitus 80-luvun metallille, jonka parissa kasvoin aikuiseksi. Se on ehkä se juttu. Vartuin 80-luvulla. Tykkään siis koukuista ja tehokkaista kertosäkeistä yhtä paljon kuin kuka tahansa ikätoverini.

– Tietenkin, jos ajatellaan asiaa varhaisten äärimetallivuosieni puitteissa, silloin tekemisemme olivat vielä hyvin kaoottisia. Emme halunneet pitäytyä klassisissa biisikaavoissa vaan puskea rajoja. Vuosien varrella minua on kuitenkin alkanut kiehtoa yhä enemmän säveltäjät, jotka pystyvät pysymään noissa yksinkertaisissa formaateissa. Siinä on oma mestarillinen ammattitaitonsa, kun osaa rakentaa kokonaisen biisin yhden hyvän idean pohjalta. Sen sijaan, että heittäisi irrallisia ideoita yhteen ja katsoisi, mitä tapahtuu.

– Mutta vaikka lähestyin tätä albumia pop/rock-kaavalla, en tietenkään missään vaiheessa halunnut sen kuulostavan popilta. Loppujen lopuksi haluan sen kuulostavan minulta.

Minun pitäisi ehkä tässä kohtaa lakata inttämästä huumorista. Pistän silti vielä väliin, että levy vain kuulostaa vapautuneemmalta kuin ehkä olisi aihetta odottaa.

– Kyllä. Mutta se on yksinkertaisesti olennainen osa musiikintekemisen filosofiaani. Maailmassa on kaikenlaisia muusikoita. Otetaan esimerkiksi Lemmy, joka oli ikoni, koska hän oli absoluuttisen muuttumaton läpi koko uransa. Mutta sitten meillä oli David Bowie. Hän oli vähintään yhtä suuri legenda, koska ainoa pysyvä asia hänen urallaan oli muutos. Henkilökohtaisesti kuuluisin mieluummin Bowien leiriin.

– Juureni ovat black metalissa. Siinä maailmassa kaikkien asenne oli, että teemme mitä helvettiä haluamme. Emme todellakaan yrittäneet mukautua tiettyyn skeneen tai markkinarakoon. Ja siitä huolimatta meillä oli ura. Tai ehkä nimenomaan siksi.

– Pyrin edelleen musiikkia tehdessäni muistamaan, että oman vaistoni seuraaminen on parasta, mitä voin tehdä. Sitä paitsi ne ihmiset, jotka seuraavat musiikkiani – he, jotka ovat mahdollistaneet urani – he seuraavat minua juuri siksi, että teen mitä ikinä haluan. Sehän on itse asiassa minulle melkoinen win-win-tilanne, Ihsahn naurahtaa.

Pieni musta kirja

Ihsahn tietää ennen jokaisen albumin säveltämistä, mitä lopputulokselta haluaa. Edellinen Das Seelenbrechen (2013) oli tarkoituksella avantgardistinen tunnelmapala, Arktis taas todellakin klassisen rockin tekotarpeilla rakennettu, tietoisesti tarttuva luomus. Jokaisen levyn suunnitteluun kuuluu tietty rituaali.

– Minulla on yksi musta kirja. Hahaha! Yllättävää, vai mitä, että se on musta. Sellainen, jossa on pelkkiä tyhjiä sivuja. Minulla on ollut tämä kirja aina ensimmäisestä soololevystäni lähtien, ja olen luonnostellut siihen jokaisen levyni. Kirjoitan sinne, millaisen levyn haluan ennen sen säveltämistä.

– Ensimmäisen levyn kohdalla suunnittelin sinne jokaisen biisin etukäteen. Kirjassa oli niiden nimet ja järjestys, aivan kaikki. Se [The Adversary, 2006] oli siis hyvin tyylitelty ja tarkkaan rakennettu albumi. Vuosien varrella prosessista on tullut suurpiirteisempi. Nykyään kirjassa on muistiinpanoja tai esimerkiksi mieleeni iskostuneita sitaatteja lukemistani kirjoista tai elokuvista. Siellä voi olla tiettyjä ääniä, jotka haluan osaksi albumin äänimaailmaa. Tai muita avainelementtejä.

– Tätä albumia tehdessä keskityin vahvasti analogisyntetisaattoreihin. Minulla on muutama analogisyntikka, ja lainasin niitä myös vaimoltani, jolla on pari erittäin makeaa sellaista. Minulla oli huikean hauskaa leikkiessäni kaikenlaisten suotimien ja oskillaattorien kanssa. En halunnut käyttää mitään tavanomaisia orkestraalisia soundeja ja muita digisämplejä. Tällä albumilla ei esimerkiksi ole lainkaan sähköistä bassoa, vaan kaikki bassoraidat ovat analogisia.

– Keskeisenä ideana tässä ei siis ollut itseni rajoittaminen, vaan luovan energiani fokusointi tiettyyn suuntaan.

Joskus tekee luovempia ratkaisuja, kun asettaa itselleen rajoja.

– Juuri niin. Varsinkin tilanteessani, kun työskentelen studioympäristössä, jossa pystyn toteuttamaan periaatteessa kaikki mahdolliset ideani. Tosiasia on kuitenkin se, että jos luomistyön aloittaa ajatuksella, että voi tehdä mitä vain, on valtavan vaikeaa saada mitään oikeasti aikaiseksi. Siitä tulee hyvin satunnaista ja hajanaista.

– Minä myös kasvoin maailmassa, jossa oli suhde kokonaisiin albumeihin. Totta kai sitä haluaa tuottaa mahdollisimman monipuolista materiaalia, eikä siksi halua rajoittaa omaa luovuuttaan. Mutta haluan silti, että työni lopputuloksen voi kokea ehyenä kokonaisuutena.

ihsahn_arktis

Pohjoinen sydän

Arktis viipyilee nimensä mukaisesti pohjoisissa teemoissa. Ihsahn kieltää kirjoittavansa konseptilevyjä, mutta myöntää, että yleensä albumien läpi kulkee jokin punainen lanka.

– Tämä levy heijastelee arktisia tunnelmia. Sydämeni on pohjoisessa. Olen sisällyttänyt musiikkiini ja ehkä myös henkilökohtaiseen elämääni jotain tästä maantieteellisestä sijainnista. Tietyn tunteen siitä, että tämä on kotini. Eikä pelkästään maantieteellisesti, vaan myös kulttuurisesti. Minut on kasvatettu sellaisessa kulttuurissa ja maailmankolkassa, jossa minulla on todella ollut mahdollisuus tehdä ura intohimostani musiikkiin.

– Mukana on siis paljon kiitollisuutta. Haluan myös ilmaista jotain siitä… en tiedä, ehkä kokemastani vastuusta käyttää tämä mahdollisuus. En saa ottaa tätä itsestäänselvyytenä, vaan minun täytyy tehdä sillä jotain niin hienoa kuin vain pystyn. Siinäkin mielessä siis sanoisin, että levyllä on enemmän positiivisuutta.

Arktinen alue päätyi levyn keskeiseksi teemaksi Ihsahnin vaimon, muusikko Heidi Tveitanin, ehdotuksesta. Ajatusta jatkettiin levyn kansitaiteessa.

– Olin todella onnekas, kun sain käyttää Norjan Kansalliskirjaston luvalla Fridtjof Nansenin vanhoja valokuvia. Ne ovat Nansenin tutkimusmatkalta pohjoisnavalle 1800-luvun lopulta. Oli huikeaa lukea Nansenin tarinaa. Miten hän valmisteli laivansa, uskaltautui kauas Venäjän yli ja lipui jäälauttojen lävitse pohjoisnapaa kohti. Ja hiihti sitten loppumatkan. Yksin. Sellainen rohkeus, sellainen löytöretkeilijän palo on uskomattoman inspiroivaa.

– Se on myös jotain, mistä yritän jatkuvasti muistuttaa itseäni. Etten kadottaisi sitä paloa, joka minulla oli alun perin. Ei sillä, että lähtisin itse hiihtämään pohjoisnavalle ihan heti. Hahaha! Mutta haluan tavoitella musiikillisia horisontteja, jotka ovat vielä tutkimattomia. Se voi olla rankkaa, kylmää ja vaikeaa, mutta perille tulee pyrkiä siitä huolimatta. Ja nauttia matkasta.

Albumin lyriikat ovat nekin omalla tavallaan arktisia. Ihsahn kertoo ammentavansa sanoituksiinsa usein inspiraatiota maanmiestensä runoudesta. Levyn bonusbiisi Til Tor Ulven on omistettu runoilija Tor Ulvenille ja esitetty norjalaisen kulttikirjailija Hans Herbjørnsrudin lausumana.

Pohjimmiltaan muusikon motiivi sanoitusten kirjoitukseen on kuitenkin, jos sallitte sanaleikin, proosallinen.

– Oikeasti? Sanoitukset kun on pakko olla. Musiikkia varten, Ihsahn hihittelee.

– Minulle säveltäminen on… En sano, että se olisi välttämättä helppoa, mutta se on luonnollinen jatkumo sille, mitä olen aina tehnyt. Mutta sanoitukset. Vaikka olen tehnyt tätä näin kauan, se on taistelua joka ainoa kerta. Osittain ehkä siksikin, että arvostan lyriikkaa niin paljon.

– En ole sentyyppinen ihminen, joka voi vain istahtaa alas ja sutaista jotain tyyliin, hei, näin sen yhden leffan, kirjoitanpa jotain sieltä. Minulle sanoitusten täytyy olla jotain henkilökohtaista ja niiden täytyy tuntua ehdottoman rehellisiltä. Samaan aikaan yritän sovittaa ne levyn kontekstiin ja symbolismiin ja luoda sillä tavalla etäisyyttä niihin. En halua kuitenkaan vuodattaa sydänvertani avoimesti koko maailmalle.

Ihsahnin ihmeellinen muusikkokokoelma

Ihsahn on toiminut sooloartistina nyt kymmenisen vuotta. Mies kokee, että tämä sopii hänelle huomattavasti paremmin kuin bändissä työskentely.

– Uskon näin. Esimerkiksi siihen oli syynsä, että päädyin tekemään viimeisen Emperorin levyn [Prometheus: The Discipline of Fire & Demise, 2001] enemmän tai vähemmän yksin. Heh, sehän oli käytännössä melkeinpä ensimmäinen soololevyni. Asiat vain jotenkin kulkivat siihen suuntaan.

Ehkä ainoan kerran koko haastattelun aikana Ihsahn pysähtyy ajoittain miettimään ja hakemaan sanoja.

– Totta kai ajattelin pitkään, että joo, se oli niiden muiden vika. Koska he eivät tajunneet mitä ajoin takaa, tai halusivat vain periaatteesta vastustaa jokaista uutta ideaani. Sitten tajusin, ettei se ole koskaan niin yksipuolista.

– En taida olla… Tai siis, yleisesti ottaen otan kaiken melko rennosti. Mutta mitä tulee musiikkiini, homma on niin, että olen yksinkertaisesti idiootti omien ideoideni suhteen. Kanssani vain on todella vaikea työskennellä. Luonnollinen seuraus tästä on tietysti lähteä soolouralle. Heh! Niin kaikki sanovat. Hahaha!

Vaikka sooloprojekti on aina sooloprojekti, Ihsahnin kohdalla on pakko antaa palstatilaa myös hänen taustavoimilleen. Miehen taustabändinä toimi monta vuotta norjalainen progeryhmä Leprous, joka julkaisi viime vuonna huikean neljännen levynsä The Congregationin.

– Minua on siunattu lähipiirissäni valtaisan lahjakkailla ihmisillä, sekä studio- että liverintamalla. Esimerkiksi Einar [Solberg] ja muut Leprous-kundit, olen tuntenut heidät siitä asti, kun he olivat lapsia. Ehkä tiedätkin, että Einar on vaimoni veli. Leprousin kitaristit taas ovat kummatkin entisiä oppilaitani. Øystein [Landsverk] aloitti soittotunnit, kun hän oli kymmenvuotias.

– Kun aloin keikkailla sooloprojektini tiimoilta, yhteistyö Leprousin kanssa taisi olla win-win-tilanne kummallekin taholle. Mutta he ovat nyt kasvaneet, erittäin ansaitusti, valtavan menestyneeksi bändiksi omina itsenään. Ja ovat siksi hyvin kiireisiä. Keikkojen ja päivämäärien yhteensovittaminen kävi sen myötä hankalaksi.

Ihsahn on joutunut turvautumaan muihin apuihin, eikä lahjakkaista muusikoista ole Norjassa onneksi puutetta. Viimeisimmällä kolmella albumilla rumpuja on soittanut entinen Leprousin, nykyinen norjalaisen Shiningin rumpali Tobias Ørnes Andersen. Ihsahn lämpenee intoilemaan hänestä suorastaan hartaasti.

– Tobiasilla on erityinen yhteys musiikkiini. Oli kyseessä sitten tuo edellinen avantgardealbumini, tai tämä uusi, tai Eremita [2012], Tobiakselle voi heittää mitä tahansa ja hän tekee sillä jotain fantastista. Hänellä on orgaaninen, John Bonham -tyyppisempi asenne soittamiseen kuin tavallisella tuplabasareita tykittävällä metallirumpalilla. Hänen soittonsa on kivijalka, josta voin kurottaa luovuuttani yhä pidemmälle.

– Ajattele, että hän oli vain parikymppinen aloittaessaan kanssani. Hän on yhä tosi nuori. Eikä hänellä ole mitään sellaista massiivista rumpusettiä, jossa on neljätoista tomia ja viisikymmentä peltiä, tiedäthän? Hän ilmestyy paikalle raahaten yhtä basaria ja kahta tomia, pystyttää ne jonkin rikkinäisen symbaalin alle ja sillä selvä. Olen nähnyt keikoilla, kun toisten roudarit ja rumpalit osoittelevat kyhäelmää ja ovat silminnähden skeptisiä. Mutta vain kunnes Tobias alkaa soittaa! Hahaha!

Tobias on myös Ihsahnin livekokoonpanon päärumpali, mutta kun Shining vie miehen muille maille, häntä tuuraa Leprousin ja Borknagarin Baard Kolstad. Jos Baard ei pääse paikalle, lavalla saatetaan nähdä psykedeelisen progebändin Motorpsychon Kenneth Kapstad. Kiippareissa on yleensä poptuottaja ja progebändi Rendezvous Pointin Nicolai Svennæs Tangen. Työkiireiden viedessä miestä koskettimien taakse saattaa astua edelleen Leprousin Einar – joka myös vierailee Arktisilla laulajana.

– Minulla on siis tuuraaja joka tontille. Heh! Se tekee koko livetilanteesta paljon jännittävämmän. Koen, että silloin show’ssa on jotain eksklusiivista sekä minulle että yleisölle. Lavalla saattaa olla kokoelma ihmisiä, jotka eivät välttämättä ole koskaan ennen soittaneet yhdessä.

heafy_ihsahn

Matt Heafy… ja black metalin syvin olemus

Arktisilla vierailee lisäksi hitusen yllättävä ulkomainen nimi: levyn ensimmäisen sinkkulohkaisun, über-mahtipontisen Mass Darknessin, puhtaat kertosäkeet vetää yhdysvaltalaisen Triviumin Matt Heafy.

– Hän toi siihen hyvää dynamiikkaa. Ärinätyylini on melko aggressiivinen, mutta jostain syystä puhtaissani on tiettyä pehmeyttä. Tämä kertosäe yksinkertaisesti toimi paremmin Matt Heafyn vahvemmalla, amerikkalaisemmalla tyylillä. Se vain oli sellainen kertosäe. Hän myös näki ylimääräistä vaivaa saadakseen koko homman tapahtumaan ja teki loistavaa jälkeä, joten olen tästä kaikkinensa todella onnellinen.

Cameoesiintyminen juontaa juurensa paljon suuremmasta yhteistyöprojektista, joka on ”hitaalla kehitysasteella”.

– Matt on fanittanut norjalaista black metalia varhaisteini-iästä lähtien. Jossain vaiheessa hän sitten alkoi säveltää musiikkia sooloprojektiin, jonka aikoi tehdä alun perin anonyymisti. Silloin hän otti yhteyttä levy-yhtiööni, koska toivoi minun tuottavan levyn. Minua kiehtoi ja vähän ihmetytti koko asia. Hänen bändinsä ja musiikkinsa on kuitenkin niin… He ovat eri sukupolvea.

Hienosti muotoiltu, legendaarinen black metalin pioneeri Ihsahn.

– Sitten opin tuntemaan hänet ja kuulin hänen ideoitaan. Hän oli todella vastaanottavainen ehdotuksilleni. Minusta tuntuu, että aluksi Matt halusi tehdä jotain, joka kuulostaisi norjalaiselta black metalilta. Tai ainakin sen innoittamalta. Sanoin, että tuotan kyllä projektisi mielelläni – mutta tee mieluummin jotain, jossa on black metalin asenne. Ei jotain, joka kuulostaa siltä.
– Minusta siinä on vissi ero. Koen, että teen itsekin yhä nimenomaan black metalia.

Tässä kohtaa purskautan ilmoille epäuskoisen ynähdyksen: Really?

– Ehdottomasti. Se lähde, innoituksen ydin minussa, se määrittelemätön ja abstrakti päämäärä, jota varten teen musiikkia, on edelleen vakio. Se on pysynyt samana siitä asti, kun olin teini-ikäinen.

Ja mikä tämä päämäärä on?

– Kunpa tietäisin, Ihsahn naurahtaa. – Se on tietty ajava voima. Jokainen kappaleeni jokaisella albumillani, jokainen niistä on uusi yritys päästä lähemmäksi tätä ideaalia. Ja jos puhutaan black metalin asenteesta ja tunnelmasta: oletko kuullut kappalettani The Grave? Erittäin hidas sävellys, jonka päälle Jørgen [Munkeby, Shining] soittaa saksofoniaan yltympäriinsä.

– Se on todella synkeä ja lohduton. Sanoisin, että siinä tunnelmassa on enemmän black metalia kuin missään, mitä olen tehnyt. Koen, että se kaikki kumpuaa samasta alkukantaisesta lähteestä. Minulle black metal ei ole kähisevää kirkumista ohuilla kitarasoundeilla ja nopeilla basareilla. Ei sitä voi määritellä pelkästään niin.

Norjalainen luovuus

Oli genre mikä tahansa, Ihsahn vuosimallia 2016 on kiistämättä edelleen keskeinen johtohahmo hämmentävän uniikissa musiikintekijöiden yhteisössä. Mikä tekee Norjasta ehtymättömän lähteen omintakeisia muusikoita? Ihsahn itse on tärkeä solmukohta verkostossa, josta löytyy vanhoja tekijöitä Ulverista Borknagariin sekä aivan uusia nimiä Leprousista Shiningiin.

– Ensinnäkin, Norja on hyvin pieni maa. Esimerkiksi Ulver, minähän olen tuntenut Garmin eli Krisin [Kristoffer Rygg] jo vuodesta 1993. Hän on ollut siitä lähtien parhaita ystäviäni. Sama Øysteinin [G. Bruun] ja muiden Borknagar-tyyppien kanssa, kiersimme heidän kanssaan jo varhain. Nyt tänne on noussut uusi sukupolvi, esimerkiksi juuri Leprousin ja Shiningin mukana.

– Tietysti minä ja vaimoni näyttelimme Leprousin kohdalla osamme. Leproushan alkoi projektina, jonka me periaatteessa organisoimme. Ei sillä, että ottaisin heidän saavutuksistaan mitään henkilökohtaisia pisteitä, heh! Mutta ehkä yritimme omalla tavallamme ympäröidä Leprousin pojat ilmapiirillä, joka on avoin luovuudelle.

– He ovat ylipäätään kasvaneet sellaisten ihmisten keskuudessa, jotka ovat onnistuneet tekemän uran musiikilla. Se on melkoisen kaukaa haettua, jos olet Norjasta etkä ole A-ha. Ehkä se voi saada ihmisen avoimemmaksi ajatukselle, että jos todella yrittää ja tekee paljon töitä, tuollainen on oikeasti mahdollista.

Mitä norjalaisen skenen sinnikkäästi vuosikymmenestä toiseen uusiutuvaan omaperäisyyteen tulee, Ihsahnilla on tähänkin selitys.

– Jos otetaan vaikka Ulver. Jotkut tosiaan pitävät kauhean kummallisena, että he aloittivat black metal -bändinä ja tekevät nykyään tätä elektronista, kokeellista juttuaan. Minä en näe siinä mitään ihmeellistä.

– Minä ja Garm olemme suunnilleen samanikäisiä, ja norjalainen black metal ei ollut aloitellessamme tunnettu eikä määritelty juttu. Sehän vasta tapahtui silloin. Ja jos on ollut mukana tekemässä jotain sellaista, puskemassa musiikin äärirajoja, kun oli kuudentoista… Ei ole kovin kummallista, että jatkaa samaa tutkimusretkeilyä myöhempinä vuosinaan.

– Tiedän, että tämä kuulosti nyt ylimieliseltä ja mahtipontiselta. En tarkoittanut sitä niin. Mielestäni on vain loogista, että jos on luonnostaan taipuvainen puskemaan oman luovuutensa rajoja, jatkaa vanhempana samaa taivalta. Eihän kukaan meistä päädy, toivottavasti, aikuisena vain vanhemmaksi kopioksi omasta 18-vuotiaasta itsestään. Siinä matkalla on tarkoituskin kehittyä ja kasvaa.

Nyökkään hiljaa Skypen toisessa päässä. Olen samaa mieltä. Kun asiaa katsoo kuin Ihsahn, aikuistumisen ei aina tarvitse olla niin kauhea juttu.

emperor_2014_Bjørn Tore Moen

KAINALOJUTTU:

Röyhkeää ryöpytystä

Ihsahn viittaa pääjutun puolella Emperorin viimeiseksi jääneeseen Prometheus : The Discipline of Fire & Demise -albumiin (2001) ikään kuin ensimmäisenä sooloalbuminaan. Kova fani Aadolf Virtanen kertoo, mistä albumissa on hänen mukaansa kyse.

Teksti: Aadolf Virtanen

Pian tulee kuluneeksi hämmentävät 15 vuotta siitä, kun Norjan mustan metallin lippulaiva Emperor ilmoitti julkaisevansa vielä yhden albumin ja lopettavansa sen jälkeen uransa. Neljäs ja viimeinen levy on huikea taidonnäyte, josta tuskin kukaan voi sanoa kertakuulemalla yhtään mitään.

Suunta, johon bändi joutsenlaulullaan matkasi, ei tullut bändin kehitystä seuranneille varsinaisesti yllätyksenä. Synkkä ja monimutkainen albumi paljastaa vielä tänäkin päivänä, jokaisella kuuntelulla, jotain uutta itsestään.

Musiikillisesta johtamisesta, sävellyksistä ja pitkälti levyn kielisoitinraidoista ja koskettimistakin vastaava Ihsahn päästi tällä albumilla itsensä täysin irti. Levyn biisejä ei suunniteltu soitettavan livenä, joten toteutuspuolta ei tarvinnut miettiä kappalerakenteissakaan. Tämän kyllä huomaa, myös käytetyn soitinarsenaalin määrän suhteen.

Levy saattaa kuulostaa tarkemmin syventymättä maansiirtotyömaan ja tivolin ristisiitokselta – tai siltä kuin trio olisi paiskattu soittimineen pimeään kellariportaikkoon nauhoitus päällä. Tokihan levyltä löytyvät voimakkaat kiintopisteensä ja perinteiset suvantonsakin, mutta vimmainen ja sinfoninen, jopa klassiseen musiikkiin pohjaava kaaos on kuitenkin se vallitseva ilmapiiri. Voimakkaat ja raivopäiset kitaroinnit, salamoiva rumputyöskentely, erilaiset jousisoittimet, kummitusurut ja Ihsahnin koko skaalan ja tyylikirjon käsittävä laulanta tekevät levystä todella tunnusomaisen ja uniikin.

Levy jakoi ja jakaa mielipiteitä. Bändin musiikillinen evoluutio oli suorastaan käsittämätöntä, ja on ymmärrettävää, että alkuaikojen totisin black metal -fanikanta oli typistynyt jossain määrin jo aiemmin. Tällaiset seikat tuskin hetkauttivat itse bändiä, puhdistihan Emperor corpsepaintinsäkin jo 1990-luvun alkupuoliskolla.

Ihailijoita kuitenkin riitti, nyt ehkä enemmän myös muusikkopiireistä. Emperor ei koskaan peitellyt haluaan tehdä teknisesti korkeatasoista ja vaativaa musiikkia, mikä ei ole itsestäänselvyys black metal -tyylilajissa.

Prometheus: The Discipline of Fire & Demisea voi pitää itsekkäänä ja suorastaan röyhkeänä ryöpytykseltä bändiltä, jolla ei ollut enää juurikaan saavutettavaa. Kieroakin kierompi naula keisarin arkkuun, joka on pysynyt satunnaisia juhlakeikkoja lukuun ottamatta jämäkästi kiinni.

Merkkinä Prometheusin poikkeuksellisuudesta voi pitää sitäkin, ettei Ihsahnin viitoittamalle tielle kadonnutta Emperoria seurannut perässä kukaan. Viekää orjantappuroita haudalle.

Juttu on julkaistu Infernon numerossa 4/2016.