”Oltiin niin hemmetin vihreitä, että meitä oli helppo kusettaa” – haastattelussa Tarotin oppivuosia muistelevat Hietalan veljekset

Perinteisen heavy metalin ystävillä on nyt syytä leveään hymyyn: Tarotin 1980–90-lukujen studioalbumit ilmestyvät vinyylilaitoksina, monet vieläpä ensimmäistä kertaa tässä formaatissa. Merkkitapauksen kunniaksi Marko ja Sakari Hietala istahtivat Kuopion torin laidalla sijaitsevan kahvilan penkeille ja palasivat menneisiin aikoihin – ja mahdollisesti tulevaankin.

Tarot nuoruuden päivinään 1980-luvulla.

Hevimarkkinoilla on tilaa mystiikalle. Ja mystiikkaa löytyy ainakin yhtyeen nimestä – Tarot on nimittäin keskiaikainen ennustuspeli kuolemankortteineen ja muine hirveyksineen. Tässä Tarot ja Wings of Darkness.”

Nämä legendaarisen Mikko Alatalon legendaarisessa Hittimittari-ohjelmassa lausumat legendaariset sanat ovat porautuneet mielen perukoille ikuisiksi ajoiksi. Elettiin syksyä 1986, ja reilun parintuhannen asukkaan pohjoissavolaisessa Tervon kunnassa vuonna 1982 Purgatory-nimellä perustetulle Tarotille oli annettu ruutuaikaa TV2:n suositussa musiikkiohjelmassa. Yhtyeen Spell of Iron -debyyttialbumi oli sopivasti juuri ilmestymässä.

Alatalon juonnon jälkeen rumpali Pekka ”Pecu Cinnari” Kinnunen löi perunat laariin ja Sakari ”Zachary” Hietala repäisi käyntiin Wings of Darknessin tymäkän kitarariffin. Kun Marko ”Marco” Hietala oli kajauttanut ilmoille kolme ensimmäistä sanoitusriviä (”The skies are open, smell of a danger in the air / We ride in the northwind over the mountains without a care / Adventures calling beyond the faraway stars”), yllekirjoittanut oli yhtäkkiä nähnyt valon: Suomi ei ollutkaan enää raskaan musiikin maailman laitamilla unohduksissa nuokkuva tuppukylä, vaan täälläkin kyettiin tekemään kansainvälisen tason heavy metalia.

– Kun kuvasimme Wings of Darknessin videota Helsingissä, studioväen ohjeistus kuului: ”Näyttäkää rajuilta, älkää pelleilkö.” Kappale pauhasi sitten muutaman kerran playbackinä ja porukka kuvasi meidän toimintaa, Marko Hietala muistelee.

– Peculla oli hemmetinmoisia vaikeuksia pysyä taimissa, kun studion äänentoiston teho ei riittänyt alkuunkaan. Pecuhan ei niinkään soittanut rumpuja vaan rankaisi niitä, velipoika Sakari lisää.

Tosiaan. Cinnari tuli jo 1980-luvulla kuuluisaksi siitä, ettei esimerkiksi Paisten ”metallin ja punkin soittamiseen” kehitetty Rude-peltisarja kestänyt hänen käsittelyään ollenkaan.

Sakari: – Peculla oli markkinoiden paksuimmat kapulat ja se löi ihan täysillä. Ekan levyn aikoihin Pecu sai Paisten diilin, jonka ansiosta hajonneen symbaalin pystyi kantamaan paikalliseen musaliikkeeseen ja hyllystä sai uuden tilalle. Peltejä alkoikin sitten mennä paskaksi sellaisella tahdilla, että Paisten sveitsiläinen edustaja halusi tulla katsomaan Pecun toimintaa omin silmin. No, kaveri joutui toteamaan, että tämä hullu iskee yksinkertaisesti niin kovaa, etteivät heidän tekeleensä kestä.

Marko: – Sitten ei mennyt aikaakaan, kun Pecun Paiste-diili sanottiin irti ja Rude-sarjan elinikäinen takuu taisi raueta laajemmassakin mittakaavassa.

Tervettä kilpailua

Tervo olisi voinut olla 1970-luvulla tukahduttava pikkukunta uudenlaisesta rockmusiikista innostuneille vilkkaille veljeksille, mutta totuus ei tällä kerralla ollut ollenkaan tällainen, kiitos Hietalan perheen isän.

Marko: – Faijalla oli kaksi akustista kitaraa ja monipuolinen levykokoelma. Tuskin liioittelen paljonkaan sanoessani, että ilman näitä lähtökohtia minusta ja Sakarista olisi todennäköisesti tullut ihan erilaisia ihmisiä.

Sakari: – Muistan, kun oltiin ihan pieniä, niin isä tuuditti meitä uneen soittamalla akustisella ja lukemalla ääneen vaikkapa Muumipeikko ja pyrstötähti -kirjaa. Eikä sitä tietenkään oltu kovinkaan vanhoja, kun piti jo lähteä kokeilemaan, että onnistuisikohan tuo Smoke on the Waterin riffi itseltäkin.

Te mahdoitte olla Tervossa aikamoisia outolintuja?

Sakari: – Kieltämättä. Innostuin punkista joskus 13–14-vuotiaana, ja posken läpi piti työntää hakaneula. Se herätti kiinnostusta paikallisissa alkuasukkaissa.

Marko: – Televisiossa oli silloin ohjelma nimeltään Iltatähti, ja eräänä iltana pikku-Markon pää räjähti, kun sieltä tuli Sex Pistolsin Anarchy in the UK ja Kate Bushin Wuthering Heights. Rakastin kumpaakin: Pistolsin raakaa energiaa sekä Bushin melodista täydellisyyttä.

Hiljalleen akustisilla kitaroilla otetut musiikilliset ensiaskeleet muuttuivat varhaiseksi bänditoiminnaksi.

Marko: – Aloin laulaa oikeastaan sen takia, kun kukaan muu ei kehdannut.

Sakari: – Marko vaikutti aluksi eri bändeissä kuin minä, ja yksi hänen vähän punkimmista ryhmistään oli nimeltään Helka Ränninen ja kuolematon Kekkonen. Yhden biisin kertosäe oli ”Verta, verta, vielä kerta”. Se oli kovaa kamaa. Hah hah!

Ei mennyt kauankaan, kun Hietalan veljekset alkoivat luukuttaa yhdessä heavy metalia. Tarot – tai tuolloin vielä Purgatory – otti valtavan loikan, kun Pecu Cinnari liittyi ryhmän rumpaliksi vuonna 1985.

Marko: – Pecu soitti meille Tervoon ja kysyi Sakua. Vastasin, että täällä on Marko. Pecu tuumi, että okei, säkin kelpaat. Sitten se sanoi, että ”teidän bändin rumpali on paska, minä tulen sen paikalle”. Mietin siinä, että tyypillä on ainakin pokeri kohdallaan.

Sakari: – Mentiin Kuopioon tsekkaamaan kaverin taidot. Ihan ensiksi katsottiin, että onpa melko juntin ja sulkeutuneen oloinen jätkä. Lähdettiin kuitenkin treenikämpälle, ja mieli alkoi muuttua, kun nähtiin Pecun tuplabassarisetti. Kohta pyydettiin kaveria soittamaan Rainbow’n Stargazerin alku. Hemmo veti sen kuin Cozy Powell konsanaan, ja me oltiin jo todella ihmeissämme. Sitten heitin piruuttani, että mitenkähän lähtisi Van Halenin Hot for Teacher. Pecu tuhahti tyyliin ”no höh, lähteehän se”. Ja jumalauta, että lähtikin. Sen jälkeen meillä oli enää yksi kysymys: ”Milloin sinä pystyt raahaamaan kannusi Tervoon?”

Marko: – Pecun myötä saatiin sellainen voimatrio kasaan, ettei enää mikään pystynyt pysäyttämään meitä.

Sakari: – Kuunneltiin Markon kanssa Pecua monet kerrat, että kaveri vetää perkeleen hyvin, ja tämä huomio pisti meidät treenaamaan kahta kauheammin. Bändin sisälle tuli tervettä ja kaivattua kilpailua.

Marko: – Saatettiin sopia esimerkiksi niin, että jokainen katsoo seuraavaksi viikoksi nämä ja nämä biisit [Judas Priestin] British Steeliltä. Sitten muutaman päivän päästä kokoonnuttiin kämpälle ja alettiin veivata yhdessä. Oli pikkuisen mahtava fiilis, kun tykitettiin menemään ulkomaisten idolien kappaleita ja homma kuulosti… ihan oikealta.

Sakari: – Ei meistä todellakaan olisi tullut niin hyviä, jos oltaisiin hakattu treeneistä toiseen jotain Midwinter Nightsia Pecun kuolinpäivään asti.

Ennen kuin kuopiolaisnuorukaiset pääsivät tekemään ensialbumiaan, he suorittivat suomalaisen rockin korkeakoulun, vieläpä loistavin arvosanoin.

Sakari: – Rundattiin Sleepy Sleepersin kanssa ympäri Suomea melkein vuoden verran, Helsingistä kauas pohjoiseen. Jostakin kuultiin, että Sliipparit ottaa keikoilleen lämmittelybändejä, ja minä päätin pirauttaa niiden ohjelmamyyjälle. Sain häneltä lahtelaisen ravintola Torven yhteystiedot ja evästyksen, että Sliipparit ja niiden tekniikan kaverit istuvat yleensä siellä, jos eivät ole keikalla. Soittelin sitten Torveen harva se ilta, ja jollakin kerralla sain kiinni niiden miksaajan Penan. Kerroin asiani ja kohta sovittiinkin jo diilistä: Tarot maksaa Sliippareiden tekniikalle 50 mummonmarkkaa illalta ja autetaan niitä myös soittoromujen roudaamisessa.

Sakari: – Kun mentiin ensimmäiselle yhteiselle keikalle, Voikkaa ja huikkaa -rundille lähteneen Sliippareiden Sakari Kuosmanen tiukkasi ensimmäiseksi, että onko huikkapulloa. Nyt täytyy sanoa, että opimme tulevina kuukausina hyvinkin seikkaperäisesti, miten alkoholi ja rockmusiikki liittyvät toisiinsa, mutta eihän meillä tällä ekalla reissulla ollut viinaa mukana. Kuosmanen tuumi, että jos ei ole huikkapulloa, saattaa tulla turpaan. Sovittiin kuitenkin, että seuraavana viikonloppuna on toinen ääni kellossa. Pummasinkin sitten porukoilta kaksi kotiviinipulloa ja kiikutin ne ylpeänä Kuosmaselle. Että nyt on huikkapulloja.

Marko: – Kun tutustuttiin paremmin, Sliipparit otti meidät siipiensä alle. Muistan eräänkin esiintymisen, kun paikalliset roudarit vittuilivat meille, että ei varmasti kanneta mitään tuplabassareita lavalle. Että eihän kukaan suomalainen edes osaa soittaa niitä. Kun Sliipparit tuli paikalle, kerrottiin ongelmista Kuosmaselle. Se meni ilmoittamaan paikallisille, että te kannatte näiden kamat lavalle ja sieltä pois ja hoidatte kaiken muutenkin viimeisen päälle. Ja jos ette hoida, tulee turpaan. Sitten se vielä kuittasi, että ”voi kyllä tulla turpaan ihan muutenkin”.

Sakari: – Alkoi muuten tapahtua. Meidän ei tarvinnut muuta kuin vedellä sukkahousuja ja pitkiä valkoisia tennissukkia jalkoihin ja odotella keikkaa.

Sliippari-kiertueen edetessä maalaiskunnasta toiseen kuopiolaisille alkoi valjeta, että Purgatory on aivan liian vaikea nimi suomalaisille keikkajärjestäjille.

Marko: – Yhtenä iltana julisteessa luki, että ”tänä iltana Sleepy Sleepers ja Purga-Tonyt”. Siinä tuli mieleen, että bändin nimeä täytyy ilmeisesti vielä harkita.

Sakari: – Kyllä Tarotinkin voi kirjoittaa väärin. Monta monituista vuotta myöhemmin oltiin keikalla Ruotsissa ja julisteessa luki Tiarot. Hah hah!

Liian tehokasta toimintaa

Tarotin lopullinen nousukiito alkoi vuoden 1986 ensimmäisinä tunteina, aivan kirjaimellisesti. Jos yhtyeellä onkin ollut koko uransa aikana reippaasti huonoa tuuria levy-yhtiöiden, ohjelmatoimistojen ja vaikka minkä tahojen kanssa, uudenvuoden juhlinnan tuoksinassa savolaiskollien persuuksiin osui onnen kalossi.

Marko: – Oltiin juhlimassa Kuopion keskustassa, missä hard rockin parissa uraa luonut Kirka yhtyeineen oli keikalla. Joku nosti minut encorevaiheessa lauteille, ja kävin sitten jurrissa vetämässä Long Live Rock ’n’ Rollin heidän kanssaan. Samoihin aikoihin Helsingin herrat [Kassu Halonen, Kisu Jernström ja Vexi Salmi] olivat perustamassa Flamingo-levy-yhtiötä ja etsivät kovia uusia bändejä. Kirka meni sitten intoilemaan heille, että Kuopiossa on helvetin kova laulaja ja sillä on myös joku bändi. Halonen ottikin sitten meihin yhteyttä, ja lupasin kiikuttaa Tarotin demon heille omakätisesti.

Sakari: – Marko lähti kasetti kourassa Hesaan ja tuli Naantalin aurinkona takaisin.

Marko: – Fiilis oli silloin suunnilleen sellainen, että me ollaan paras hevibändi, joka tästä maasta on koskaan tullut. Ja ehkäpä muualtakaan.

Ajan hengen mukaisesti Flamingolta toki tiedusteltiin, pitäisiköhän orkesterin harkita suomeksi laulamista.

Marko: – Käänsin joitakin Tarotin tekstejä suomeksi, ja levy-yhtiön herrat tuumivat, että tämä on sen verran sankkaa yläpilveä, että jos mennään kuitenkin englanniksi. Hah hah!

Vielä ennen ensilevyn nauhoituksia Tarot sai huomattavasti kummallisemmankin tarjouksen.

Sakari: – Eräs Yleisradiolla työskennellyt tyyppi yritti yhyttää meidät jonkun solistin taustabändiksi. Vedettiin tälle kaverille Kuopiossa näyttökeikkakin, kun se halusi katsoa, että kyetäänkö me ”soittamaan virheettömästi”. Ei kuitenkaan lähdetty tähän projektiin, sillä meininki oli jotenkin liian hämäräperäistä. Meille ei esimerkiksi koskaan selvinnyt, kuka tämä tähtisolisti olisi ollut.

Marko: – Ukko tuumi myös, että jos homma lähtee lentoon, niin tämä tulee vaikuttamaan Suomen bruttokansantuotteeseen. Se kuulosti jo vähän – vähän – liian paksulta!

Seuraavaksi koitti hartaasti odotettu hetki: debyyttialbumin nauhoitussessiot maineikkaan MTV-studion uumenissa Helsingissä.

Marko: – Tsekattiin ensimmäisenä päivänä soundeja kuntoon, mutta sitten tuottajana toimineen Kassu Halosen täytyi lähteä johonkin. Kun soundit oli kerran laitettu kohdalleen, me innostuttiin soittamaan ja vedettiin sen illan aikana yhtä vaille kaikkien biisien pohjat purkkiin.

Sakari: – Kun Halonen saapui seuraavana aamuna studiolle, se totesi ensimmäiseksi, ettei näin voi tehdä. Että näin nopeasti ei tule hyvää jälkeä. Sitten se kuunteli nauhoitukset ja totesi, että näin voi näköjään tehdä. Hah hah!

Marko: – Meille oli varattu tietty määrä studiopäiviä, ja kohta todettiin, että tässähän toimitaan liian tehokkaasti. Seuraavaksi hurahti pari päivää rankasti juhliessa ja onnistuin samalla ryyppäämään ääneni paskaksi. Sessiot venyivät, mutta saimme Spell of Ironin materiaalin kunnialla purkkiin.

Sakari: – Jäi vahvasti mieleen, kun soitin Back in the Fire -biisin tapping-sooloa ja kuulin yhtäkkiä jonkun vieraan kehuvan soittoa. Käännyin katsomaan ja tajusin Juha Björnisen ilmestyneen studiolle. Pasmat meni ihan sekaisin: kädet alkoi vapista ja piti mennä kahvilaan rauhoittumaan. Jos Björnisen nimi ei soita kelloja, niin voin kertoa tämän gurun soittaneen tuhansilla levytyksillä ja vaikka missä bändeissä.

Jälkikäteen katsottuna Spell of Iron on suomalaisen heavy metalin historian kovatasoisin debyytti – Stonea ei lasketa tässä tarinassa heavy metal -yhtyeeksi.

Sakari: – Aikaisemmin oltiin kuultu omaa soittoa suhteellisen tuhnuisilta demokaseteilta. Kun sitten laitettiin nauhoituksia soimaan MTV-studion ämyreistä, niin fiilis oli, että tämähän on saatanan kovaa kamaa!

Marko: – Totta kai Spell of Ironilta kuulee poikamaista naiiviutta, sillä me oltiin naiiveja poikia. Mutta löytyy sieltä myös hyviä biisejä ja perkeleenmoista intoa.

Sakari: – Varhaisissa sessioissa oli tuuriakin mukana, sillä studioteknikoilla ei ollut juurikaan kokemusta heavy metalin nauhoittamisesta. Spell of Ironia siis tehtiin samalla tietämyksellä kuin vaikka Eila Torvelaa. Siihen nähden lopputulos on oikein hyvä.

Sakari: – Näihin aikoihin studiot kehittyivät nopeasti ja teknikoiden ammattitaitokin lisääntyi. Kun nauhoitettiin kakkoslevy Follow Me into Madnessiä [1988], äänittäjänä toimi Dan Tigerstedt. Dan oli käynyt muun muassa Tanskan Puk-studiossa tekemässä Broadcastin Step on It -albumin ja nähnyt, miten hommia tehdään vähän isommassa maailmassa. Dan toi kakkoslevyn sessioihin esimerkiksi Eventiden H3000 Harmonizerin, ja hyvä kun en alkanut kusta hunajaa pistäessäni sen kiinni kitaraan. Soundasi ihan taivaalliselta!

Kansainvälisiä hevikuvioita

”Ulkomusiikillinen paska” on usein sitä itseään, mutta Tarotin varhaisajoista puhuttaessa sitäkään puolta ei voi ohittaa. Jos nimittäin Wings of Darkness teki unohtumattoman vaikutuksen kertalaakista, niin eipä jättänyt Tarot kylmäksi ulkoasujensakaan puolesta.

Mutta miksi ihmeessä brittivaikutteista heviä soittanut kuopiolaisyhtye pukeutui värikkäisiin trikoisiin ja tupeerasi hiuspehkonsa valtavankokoisiksi?

Marko: – Haluttiin herättää huomiota. Jotkin sen ajan suomibändit pistivät lavalle tyyliin flanellipaidan, mutta sellainen ei tullut meidän kohdalla kuulonkaan. Piti erottua tavallisista tallaajista.

Sakari: – Ei me todellakaan oltu ainoita. Esimerkiksi Dingo oli valtavan suosittu, ja ne pukeutuivat näyttävästi.

Marko: – Muistan saaneeni yhden henkilökohtaisen fanikirjeen: ”Ooh jäbä, sä olet niin kuuma, mun on saatava sut.” Niin, ja tämä kirje tuli naiselta. Hah hah!

Sakari: – Se oli kallista hommaa. Helvetin iso hiuslakkapullo kesti muutaman päivän – siis per ukko. Kun aamulla heräsi, se kivikovaksi lakattu hiuskuontalo oli painunut kasaan toiselta puolelta – riippuen siitä, kummalla kyljellä oli nukkunut. Littanaksi mennyt puoli täytyi lakata kuntoon ennen päivän rientoja.

Marko: – Meininki alkoi kyllästyttää aika nopeasti, kun käytössä ei ollut Mötley Crüe -resursseja. Toisin sanoen tukat ja muut piti laittaa itse, ja siihen meni tolkuttomasti aikaa.

Sakari: – Tällaisen pukeutumisen ja hiusten laittamisen vaihe kesti reilun pari vuotta.

Marko: – Kosketinsoittaja Janne Tolsa tuli bändiin kitaristi Mako H:n tilalle vuonna 1988. Kakkoslevyn ekalla rundilla meillä oli vielä ne kirkuvat vaatteet ja tukkaa jaksettiin tupeerata. Janne ei digannut siitä meiningistä yhtään – siis yhtään! –, mutta taisi se joutua ottamaan ainakin yhden permanentin. Hah hah!

Tarotin imagon maanläheistymiseen vaikutti aivan erityisesti yksi välikohtaus.

Marko: – Keikkabussiin murtauduttiin, ja vorojen mukaan lähti melkein kaikki ne kuteet, jotka meillä oli päällä esimerkiksi Follow Me into Madnessin kansikuvissa. Esimerkiksi Peculta taisi lähteä useampia koko vartalon peittäviä David Lee Roth -trikoita, jotka oli tehty mittatilaustyönä.

Sakari: – Tarinan mukaan bändin omat teknikot varastivat kuteet ja upottivat ne Kallaveteen. Kukaan ei ole kuitenkaan tunnustanut, ainakaan tähän päivään mennessä.

Tarot herätti visuaalista huomiota myös toisella tavalla. Kuopiolaiset hevikomeetat olivat nähneet ulkomaisten bändien videoissa valtavia vahvistimista koostuneita, koko lavan takaosaa hallinneita ”Marshall-seiniä”. Pekkaa pahemmiksi ei tietenkään voinut jäädä.

Sakari: – Tilattiin nuppeja ja neljä Marshallin kaappia minulle, Markolle ja Makolle. Lavalla oli siis kaksitoista kaappia. Muista elävästi, kun Marshallit saapuivat tehtaan laatikoissa juuri ennen Helsingin-keikkaa. Soitettiin silloin Alibi-ravintolassa ja kuorittiin pakkauksia auki kuin pikkulapset jouluna. Mutta saatana, että lava näyttikin hyvältä!

Marko: – Eihän meillä silloinkaan ollut rahaa. Perustettiin siis yhtiö ja otettiin kamoja varten 120 000 markkaa lainaa. Saatiin oman kylän pankista luottoa eikä tarvittu edes takaajia. Sitten jätettiin raha-asioiden hoito Makolle, mutta ei olisi pitänyt. Kaveri kun ei osannut tai viitsinyt hoitaa hommaa.

Sakari: – Kohta tilanne eteni siihen pisteeseen, ettei meillä ollut enää firmaa, joka olisi maksanut lainaa – siinä vaiheessa sitä oli 90 000 markkaa – pois. Eikä takaajia. Jos olisi heitetty tylysti hanskat tiskiin, niin siinähän olisi voinut käydä kylmät pienen pankin johtajalle, mutta eihän me voitu olla niin vittumaisia. Mako oli jo saanut kenkää, joten jaettiin jäljellä ollut laina minun, Markon ja Pecun kesken.

Yksi eeppisen vahvistinsaagan hauskimmista ”ymmärryksen hetkistä” osui heinäkuuhun 1986, jolloin Marshall-pinot olivat olleet Tarotin hallussa vasta vähän aikaa.

Sakari: – Metallica oli vetämässä Saapasjalkarockissa Pihtiputaalla, ja ne oli tilanneet paikalle kaksikymmentä Marshallin kaappia. Eihän Suomessa ollut silloin mitään backlinerentalia, joka olisi tuonut romut paikalle. Kamat piti haalia paikalle ympäri maata, ja meiltä siis löytyi kaksitoista kaappia.

Marko: – Me ei oltu tajuttu, että maailmalla käytettään kulissikaappeja. Eli laatikon etupaneelissa on se Marshallin logo, mutta kaapin sisällä ei ole mitään.

Sakari: – Metallican kitarateknikko John Marshall nappasi kiinni yhdestä meidän Marshallista ja alkoi nostaa sitä… ”Mitä helvettiä, näissähän on kamat sisällä”, se ihmetteli. ”Totta kai niissä on, miksi ei olisi?” Sen jälkeen kitarateknikko kertoi, että ne oli tilanneet tyhjiä kulissikaappeja. Ahaa… Siinä vaiheessa Kuopion pojat ymmärsivät taas asian kansainvälisistä hevikuvioista!

Sikamaisia temppuja

Otetaanpa sitten hyppäys kohti tätä päivää. Kuten sanottua, Tarotin takavuosien levy-yhtiö Bluelight Records julkaisee yhtyeen vanhat levytykset uudelleen lähikuukausien aikana.

Spell of Iron ja Follow Me into Madness myivät aikoinaan kymmenisen tuhatta kopiota per albumi, mutta julkaisujen alkuperäisistä vinyyliversioista on silti muodostunut jonkinasteisia keräilyharvinaisuuksia, joista pyydetään Discogsissa noin viittäkymmentä euroa.

Näiden suomalaisen heavyn klassikoiden uudet julkaisut tulevat siis tarpeeseen, puhumattakaan siitä, että To Live Forever (1993), Stigmata (1995) ja For the Glory of Nothing (1998) eivät ilmestyneet aikoinaan vinyylinä lainkaan.

Sakari: – Niin, saapa nyt nähdä, julkaistaanko myös 2000-luvun studioalbumit [Suffer Our Pleasures, 2003, Crows Fly Black, 2006, ja Gravity of Light, 2010] vinyyleinä jossakin vaiheessa. Nekin ilmestyivät aikoinaan vain cd-muodossa, joten tarvetta toki olisi.

Marko: – Vaikka itse sanonkin, niin esimerkiksi Suffer Our Pleasures on niin kova levy, että joudun ostamaan itselleni kunnon soittimen, mikäli siitäkin tehdään lp. Tykkään vinyylien analogisesta meiningistä ja soundista, mutta viime vuosina on tullut kuunneltua musiikkia muilla tavoilla.

Sakari: – Minulla on hyvä soitin, mutta se ei pelitä juuri nyt. Kävi nimittäin niin, että 80-kiloinen minisikani söi muuntajan. Pitäisi varmaan ostaa uusi.

Sakari Hietalan minisika (80 kg).

Uusintajulkaisussa on sekin hyvä puoli, että Tarotin muusikot tulevat saamaan niistä jokusen lantin povitaskujensa lämmikkeeksi. Aikoinaanhan orkesterin raha-asiat olivat miten olivat, muutenkin kuin vahvistinlainojen osalta.

Sakari: – Kävi esimerkiksi niin, että minun ja Markon nimmarit väärennettiin kustannussopimuksiin. Siinä meni aika lailla rahaa sivu suun.

Marko: – Oltiin silloin niin hemmetin vihreitä, että meitä oli helppo kusettaa. Meininki oli pitkälti sellaista, että ”minä soitan bassoa ja tämä on kivaa”. Monille muille kelpasi myös raha.

Sakari: – Nyt se tuntuu hurjalta, mutta debyyttialbumin aikoihin meillä ei ollut hajuakaan jostain gramexeista tai teostoista. Ei osattu ottaa selvää, eikä kukaan kertonut meille… Spell of Iron oli ollut kaupoissa ehkä vuoden ja sitä oli myyty melko kiva määrä. Törmäsin sitten Peer Güntin Timo Nikkiin, ja se heitti, että tuollaisilla myynneillä tulee hyvin rahaa sisään. Minä siihen, että mistä sitä pitäisi tulla? No, esimerkiksi Teoston tilityksistä. Mikä se sellainen on? Tässä vaiheessa Nikki oli jo todella hämmentynyt. Että mitä helvettiä… Ettekö te todellakaan tiedä?

Vielä viimeiseksi… Onko Tarotilla minkäänlaista tulevaisuutta esimerkiksi uuden materiaalin suhteen?

Sakari: – Olihan se pohjattoman surullista, kun Pecu kuoli sairauden murtamana syksyllä 2016. Pitkään aikaan Tarotia ei voinut ajatellakaan, mutta toki aika parantaa haavoja, ainakin jossain määrin.

– Olen kirjoittanut viime vuosina uusia biisejä, ja diggaan muutamasta kappaleesta todella paljon… En tiedä, toteutuuko tämä idea koskaan, mutta… Niin, meillä on kaikkien vanhojen Tarot-levyjen rumpuraidat tallella. Löytyy sieltä myös hylättyjä ottoja ja erilaisilla tempoilla vedettyjä juttuja. Olenkin joskus miettinyt, että ehkä Pecun vanhoista kompeista voisi kasata uusien biisien rumpuraidat. Se vaatii helvetinmoista editointia ja säätämistä, mutta lopputulos saattaisi olla kaiken vaivan arvoinen. Saataisiinpahan vielä yksi uusi Tarotin studioalbumi, jolla nimenomaan Pecu paiskoo menemään… Minun mielestäni tämä olisi hieno tribuutti mahtavalle rumpalille, mutta idean mahdollinen toteutuminen on vielä todella kaukana tulevaisuudessa.

Marko: – Ajatus on kieltämättä mielenkiintoinen. Ehkä me toteutamme tämän jonakin päivänä!

Julkaistu Infernossa 9/2019.