”Peloton kokeileminen ja varman päälle tekemisen välttäminen ovat minulle hedelmällisen työskentelyn avainsanoja” – haastattelussa Ihsahn

Ihsahn ravisteli metallimaailmaa ensimmäisen kerran teini-ikäisenä, ja hieman yli nelikymppisenä hänen diskografiansa laaja-alaisuus hakee jo vertaistaan. Tänä päivänä norjalaislegenda tasapainottelee onnistuneesti Emperorin ja oman soolouransa keskiössä. Todistuskappaleita on taas kerran tarjolla Tuska-festivaalilla.

Kuva: Bjørn Tore Moen

Yleisön jylinä voimistuu hetki hetkeltä, ja samassa saliin laskeutuu lähes läpitunkematon pimeys. Kohta PA-laitteisto sylkee ilmoille majesteettiset ”O’ Nightspirit / I am one with thee / I am the eternal power / I am the Emperor!” -rivit, ja kaikki on valmista epäpyhää seremoniaa varten.

Muutaman hetken kuluttua Vegard Sverre Tveitan, Tomas Thormodsæter Haugen ja Kai Johnny Mosaker marssivat nyrkit pystyssä odottavan yleisömeren eteen, ja samassa eeppinen Ye Entrancemperium -kappale jyrähtää liikkeelle.

Tätä hetkeä on odotettu pitkään.

Eletään maaliskuun loppua, ja Oslon Rockefeller-kompleksissa perinteisesti järjestettävän Inferno-festivaalin pääestradille on kivunnut Oslon liepeillä 1990-luvun alussa perustettu Emperor. Odotukset myös täyttyvät, sillä yhtyeen elävä läpiluenta hieman yli kaksikymmentä vuotta sitten julkaistusta Anthems to the Welkin at Dusk -klassikkolevystä ei jätä sijaa poikkisanoille.

Samaa mieltä tuntuvat olevan myös Emperorin ydinjäsenet Ihsahn, Samoth ja Trym (sekä yhtyeen livemuusikot, basisti Secthdamon ja kosketinsoittaja Geir Bratland), ainakin hymyjen leveydestä päätellen. Kyllä vain, black metal -keikoillakin saa virnuilla sen kuuluisan Hangon keksin lailla.

Eikä tummasävyinen ilonpito suinkaan lopu reilut 40 minuuttia studioversiona kestävän Anthems to the Welkin at Duskin päättävään The Wandereriin. Maapallon eri kolkista saapuneet metallifanit haukkovat henkeään silkasta ilosta, kun Emperor kiskaisee encoreosuuden alkajaisiksi Curse You All Men! -klassikon ja jatkaa toimitusta The Majesty of the Nightskyn ja I Am the Black Wizardsin voimin.

O’ mighty Lord of the Night!

Kun 75-minuuttinen konsertti lopulta päättyy Inno a Satanan sulosäveliin, mieli tuntuu puhdistuneen kaikesta turhasta saastasta.

Myös takahuoneen puolella tunnelma näyttää olevan kohdallaan. Emperor-miesten keikkajännitys on vaihtunut iloiseksi puheensorinaksi, ja backstagelle alkaa hiljalleen valua tuttuja ja tuntemattomia selkääntaputtelijoita. Olutpullojen sihauksia kuuluu sieltä täältä, ja myös harvemmin alkoholia nauttiva Ihsahn avaa mallasjuoman.

– On älyttömän hienoa, että saamme esittää tämän setin myös Helsingissä. Tuska on ehdottomasti eräs suosikkifestivaaleistani koko maailmassa, enkä puhu pelkästään lämpimikseni.

 

Kuva: Mikko Pylkkö

Suuntaa loppu-uralle

Palataan Emperorin valtakuntaan vähän myöhemmin ja hypätään tässä vaiheessa Ihsahnin soolouran pariin. Sehän on jo julkaisujensa osalta huomattavasti mittavampi kuin Emperorin koko levytetty tuotanto, ja tunteenpaloa ja intohimoa pursuava tuore studioalbumi Àmr on ehtinyt näyttää terävät kyntensä.

”Aika rientää” on kliseiden klisee, mutta tähän ajatelmaan on vaikea olla törmäämättä Ihsahninkaan tapauksessa, sillä esimerkiksi Hardingrockin ja Peccatumin nimissä musiikkia julkaisseen artistin The Adversary -soolodebyytistä on vierähtänyt jo kaksitoista vuotta. Oslon lähistöllä Notoddenissa koko elämänsä asunut artisti ihmettelee samaa.

– Muistan vieläkin hämmästykseni, kun eräs toimittaja huomautti minulle pari vuotta sitten, että ensimmäisestä soolostasi tulee muuten kohta kymmenen vuotta. Huudahdin melkein vaistomaisesti, että ”mitä ihmettä, onko siitä todella jo niin kauan!”, oslolaishotellin aulassa höyryävää teetä hörppivä muusikko naurahtaa.

Ihsahnin soolouran käynnistäneet levyt muodostavat trilogian, ja käytetäänpä tähän liittyen toista kliseetä: kolmas kerta toden sanoo.

– Kaksi ensimmäistä albumiani olivat varsin metallisia ja sitä kautta musiikillisesti aika turvallisia. Eivät ne toki mitään Emperoria olleet, mutta ainakin Prometheus: The Discipline of Fire & Demise -albumin ystävät löysivät sooloistani paljon tuttuja piirteitä. Ei ole mikään salaisuus, että olin The Adversaryn ja angLin aikoihin vielä etsintävaiheessa soolomateriaalini suhteen, ja nuo levyt ovat eräänlaisia harjoitelmia – vaikkakin varsin tasokkaita sellaisia, Ihsahn kertoo.

– Kolmas pitkäsoitto After oli sitten jotain muuta, jopa sellainen ”loppu-uralle suuntaa antava” julkaisu. Hahmottelin Afterin kappaleita tuoreilla tavoilla ja instrumenteilla – esimerkiksi pianolla ja 8-kielisellä kitaralla – ja uudet kirjoitustyylit avasivat sisälläni joitakin tuntemattomia patoja. Löysin hieman yllättäen aivan uudenlaisia musiikillisia maisemia, ja lopputulos oli jonkinasteinen yllätys jopa minulle itselleni. Että vau, levystä tulikin tällainen… Tajusin Afterin tekemisen äärellä aivan konkreettisesti, että musiikkia voi valmistella hyvin monin tavoin, ja itsensä ahtaaseen nurkkaan ajaminen on tyhmintä mitä artisti voi tehdä. After oli urani kannalta hyvin tärkeä levy myös siinä mielessä, että aloitin sen jälkeen omien keikkojen tekemisen. Kolmen pitkäsoiton julkaisemisen jälkeen minulla oli viimeinkin tarpeeksi soolomateriaalia kiinnostavan livesetin täyttämiseksi, eikä mahdollista kappalekavalkadia tarvinnut enää miettiä ”jokunen soolobiisi ja sitten Emperoria” -lähtökohdasta.

Saksofoneineen aikaisempia levyjä selvästi kokeilevampi After nosti Ihsahnin osaksi Mikael Åkerfeldtin ja Devin Townsendin kaltaisten innovaattorien johtamaa retkikuntaa, jonka tavoitteena on löytää raskaamman ja kokeellisemman nykymusiikin kuningaskunnan avaimet.

– Jos kappaleen toteutus vaatii saksofonin, sitten sinne tulee saksofoni, irvistelevätpä puritaanit miten ilkeästi tahansa. Olen musiikkini suhteen hyvin itsekäs ja itsepäinen, enkä ole kovin hyvä kuuntelemaan muiden neuvoja. Kaikki päätökseni syntyvät taiteellisista lähtökohdista, eivätkä niin sanotut kaupalliset lainalaisuudet merkitse minulle mitään, Ihsahn toteaa.

– Toki minua on syytetty vuosien mittaan turhasta kikkailusta, erikoisuuden tavoittelusta ja monista muista yhtä naurettavista asioista. Jokaisella on toki oikeus mielipiteeseen, mutta mistään tuollaisesta ei ole oikeasti kysymys. Kun ryhdyn säveltämään, pöytäni on tyhjä, ja jossakin vaiheessa tyhjyydestä syntyy jotakin kiinnostavaa – ja tähänastinen soolourani on kertonut minulle, että ”jotakin kiinnostavaa” voi olla aivan mitä tahansa. Oleellisin pointti on tietysti siinä, että mikäli en itse innostu hahmottelemastani materiaalista, miten ihmeessä voisin odottaa jonkun muun innostuvan? Peloton kokeileminen ja varman päälle tekemisen välttäminen ovat minulle hedelmällisen työskentelyn avainsanoja.

Aika moni kollega voisi ottaa vaarin sanoistasi.

– No, joillekin tällainen työskentelytyyli sopii, toisille taas ei, Ihsahn muistuttaa. – Minua on pyydetty tuomariksi muun muassa Voice of Norway -ohjelmaan. En tietenkään mennyt sinne, vaikka minulla olisi ollut hyvinkin aukottomia ohjeita nuorille, kymmenien vuosien mittaisesta urasta haaveileville artisteille: kirjoittakaa omaehtoista ja epäkonventionaalista musiikkia ja yllättäkää kuulijanne jokaiselle julkaisullanne… Niin, mikä voisikaan mennä pieleen? Ei mikään!

Turvaverkkojen ulkopuolelle

Jos vuonna 2010 ilmestyneen Afterin tekeminen avasi ensimmäiset isot patoluukut, niin Ihsahnin taiteellinen virta alkoi ryöpsähdellä valtoimenaan viimeistään Das Seelenbrechen -pitkäsoiton aikoihin viitisen vuotta sitten.

– Sitä levyä innoittivat David Bowien, Diamanda Galasin ja Scott Walkerin kaltaiset arvoitukselliset artistit. Minulla oli luonnollisesti kaikenlaisia lähtöideoita, esimerkiksi monenlaisia soundeja ja rytmejä, ja sitten vain heittäydyin yllättävien kokeilujen, puhtaan improvisoinnin ja odottamattomien sovitusten maailmaan. Afterin tavoin Das Seelenbrechen oli minulle elintärkeä julkaisu, sillä albumi auttoi minua löytämään taas kerran uusia puolia itsestäni, Ihsahn kertoo.

– Näyttää siltä, että tarvitsen tällaista ”oman urani renessanssia” aika ajoin, tai luovuuteni alkaa tyrehtyä pahemman kerran. Tiedostan toki sen, ettei Das Seelenbrechen ole välttämättä kovinkaan monen Ihsahn-fanin suurin suosikki, mutta se ojensi käsiini aivan uudenlaisia luovuuden avaimia. En ole katunut pitkäsoittoa hetkeäkään, päinvastoin.

Kuinka jännittävää, tai jopa pelottavaa, Das Seelenbrechenin valmisteleminen oli?

– Erittäin! Minähän hyppäsin kaikkien tuttujen turvaverkkojen ulkopuolelle. Levyn tekovaiheessa mietin kerran jos toisenkin, että mitähän ihmettä tästä tulee, vai tuleeko siitä yhtään mitään. Projektin alkuvaiheessa tunsin itseni haavoittuvaksi ja epävarmaksi, mutta itseäni kovasti miellyttäneitä spontaaneja kappaleita alkoi kuin alkoikin syntyä, ja itseluottamukseni kasvoi biisi biisiltä. Jos vähän liioittelen, niin Das Seelenbrechenin tekeminen oli vähän kuin konsertti yleisön edessä – live on live, soitetaan mitä soitetaan, ja jos tulee ongelmia, ratkaisut täytyy keksiä lennossa, Ihsahn sanoo.

– Haluan silti korostaa, ettei jännitykseni liittynyt yleisön vastaanottoon. Olen nimittäin oppinut luottamaan siihen, etteivät Emperorista ja soolourastani kiinnostuneet ihmiset hyppää kelkasta kovin heppoisin perustein.

Ihsahn naurahtaa olevansa ”muutenkin jo toisella jatkoajalla”.

– Vaikka olin soittanut pikkubändeissä jo jonkin aikaa, varsinainen urani alkoi Emperorin myötä. Kun kirkot alkoivat sitten roihuta Norjassa 1990-luvun alkupuolella, black metal -bändit ja mustiin pukeutuneet pitkätukat herättivät syviä inhon ja vihan tunteita niin sanotuissa normaaleissa ihmisissä… Niin, mietinkö niihin aikoihin, että musiikista tulee elämänurani? En todellakaan, Ihsahn nauraa.

– Sitten pistimme Emperorin hyllylle, ja mitä tällainen ratkaisu usein tarkoittaa? Sitä, että fanit suuttuvat ja hylkäävät artistin. Minulle ei onneksi käynyt niin, sillä suurin osa diggareista on päättänyt seurata tekemisiäni myös Emperorin ensimmäisen aktiivikauden jälkeen. Se tuntuu äärimmäisen hienolta.

Syvälle suohon

Tuska-festivaalilla myös oman bändinsä kanssa esiintyvän Ihsahnin tuorein albumi Àmr ilmestyi toukokuussa. Arktis-levyn seuraaja on artistin seitsemäs täysimittainen soololevytys, ja kuten arvata saattaa, se on tunnelmasta toiseen, jylhästä blastbeat-mätkeestä pehmeästi tarttuviin popmelodioihin seikkaileva, kiehtova kokonaisuus.

– Jos kyseessä ei ole Das Seelenbrechenin kaltainen todella impulsiivinen albumi, tapanani on hahmotella kaikenlaisia suuntaviivoja ennen kappaleiden rakentamista, Ihsahn avaa.

– Nämä tekemistä enemmän tai vähemmän ohjaavat huomiot voivat olla hyvinkin abstrakteja, ja todella monimuotoisia. Saatan vaikkapa päättää, että ”tämän kappaleen rumpusoundit voisivat olla sellaiset Motown-tyyliset, ja lähdenpä katsomaan, mitä tältä pohjalta syntyy”. Lopputulos ei välttämättä ole lähelläkään kuuluisaa Motown-soundia, mutta se on silti toiminut sävellykseni lähtöideana.

Ihsahn jatkaa kertomalla napsivansa ideoita myös elävästä kuvasta.

– Olen saanut innoitusta myös Hannibal-televisiosarjasta ja siinä käytetyistä visuaalisista ratkaisuista. Jos Hannibalissa näytetään silvottu ruumis, yleensä se esitetään ”taiteellisesti kauniina”, ja tällaiset ristiriidat ruokkivat mielikuvitustani hyvin tehokkaasti. Tai jos mietin ristillä roikkuvan Jeesus Kristuksen kuvaa… Niissähän näkyy brutaalisti murhattu mies, mutta miljoonille ja taas miljoonille ristiinnaulittu nasaretilainen edustaa suunnilleen maailman kauneinta asiaa. Entä voiko mahdollisimman brutaali ja synkkä musiikki olla syvästi lohdullista ja tuottaa suurta iloa? Tietenkin, sehän on itsestään selvää.

Ihsahn halusi rakentaa Àmrista tiiviin kokonaisuuden, joten hän otti kaikki levyn parissa työskennelleet ammattilaiset siipiensä alle.

– Tykkään kokonaisista taideteoksista, ja esimerkiksi Iron Maidenin Powerslave on sellainen. Levyn visuaalinen ilme, soundit, biisit… Mielessäni albumin kaikki rakennuspalaset liittyvät saumattomasti toisiinsa. Kun kuuntelen vaikkapa nimibiisiä, voin tuntea olevani orja muinaisessa Egyptissä – no, ainakin melkein, Ihsahn nauraa.

 

 

– Yksi tavoitteistani oli tehdä Àmrista tällainen kokonainen taideteos, ja sen vuoksi kerroin vaikutteista, säveltämistyylistä, sanoituksista ja muusta esimerkiksi albumin miksanneelle Linus Corneliussonille. En ole mikään ”tämä tehdään muuten näin, eikä asiasta enää keskustella” -diktaattori, vaan ideanani oli upottaa myös Linus syvälle tämän levyn suohon, jotta kokonaisuudesta tulisi niin koherentti kuin mahdollista.

Onko Àmr sanoitustensa puolesta teemalevy?

– Ei. Tekstit ovat kautta linjan varsin moniulotteisia ja abstrakteja, joten niitä voi tulkita hyvin monin tavoin, Ihsahn valaisee.

– Muutamat samantyyppiset ajatelmat nousevat kuitenkin esiin siellä täällä. Yksi teemoista on vieraantuminen, niin yhteiskunnan isoista rakenteista kuin muistakin ihmisistä. Pohdin myös ajan käsitettä monelta kantilta. Saatetaan vaikkapa sanoa, että toinen maailmansota ei voisi tapahtua nykyään. Miten niin? Mihin ihmeeseen ihmisen kyky tehdä pahoja asioita olisi hävinnyt vain muutamassa vuosikymmenessä?

Niin, mitäpä tapahtui keskellä Eurooppaa, entisen Jugoslavian alueella, 1990-luvulla. Siellähän tapettiin ihmisiä kuin kärpäsiä.

– Nimenomaan. Emme ole sen parempia ihmisiä kuin 1940-luvun rotujen puhdistajat tai 1990-luvun kansanmurhaajat. Itse asiassa minusta tuntuu, että ihmisistä tulee koko ajan ilkeämpiä ja tyhmempiä, vaikka esimerkiksi internet mahdollistaisi itsensä sivistämisen ilmaiseksi. Sellainen ei näytä liiemmin kiinnostavan jengiä.

Uuden studioalbumin julkaisu tarkoittaa useimmille ammattiartisteille taas yhden pitkän konserttiputken alkua, mutta Ihsahn ei ole koskaan kiertänyt maailmaa kovin järisyttävällä intensiteetillä. Jatkossa tilanne saattaa kuitenkin olla toisenlainen.

– Kun levyt eivät enää myy kummoisiakaan määriä, minunkin täytyy aktivoitua yhä vahvemmin liveareenoille. Rakastan edelleen albumien tekemistä, mutta ihmiset näyttävät olevan kiinnostuneempia elävästä musiikista ja keikoista… Onnekseni olen alkanut pitää esiintymisestä ja jopa matkustamisesta aikaisempaa enemmän, Ihsahn kertoo.

– Aion lähteä tulevaisuudessa jopa viikkojen mittaisille kiertueille, ja samalla haluan tehdä livekokemuksesta mahdollisimman mielenkiintoisen. Oletko koskaan nähnyt vaikkapa Justin Timberlaken konserttivideoita? Hänen kappaleidensa studioversiot ovat tietenkin muutaman minuutin mittaisia tiukkoja pophittejä, mutta livenä samat biisit saavat aivan uuden elämän. Timberlaken loputtoman taitava bändi saattaa jammailla kappaletta minuutteja ennen kuin se on edes tunnistettavissa, ja tahdon viedä omia keikkojani samaan suuntaan. Uusien sovitusten rakentaminen ja niiden treenaaminen on toki aikamoisen työn takana, mutta onneksi hommien paiskiminen ei ole koskaan pelottanut minua.

Koetko tulleesi urallasi vaiheeseen, jossa haluat löytää itsestäni uusia puolia myös esiintyvänä artistina?

– Täsmälleen!

Ei suunnitelmia

Otetaanpa sitten paluulippu Emperorin maailman. Se, että yhtye saapuu taas kerran Tuskaan, on äärimmäisen hienoa, mutta ei millään tavalla itsestään selvää.

– Kun teimme ensimmäiset comeback-konsertit vuosina 2005–06, Samothin piti suostutella minua aika tavalla. Olin juuri käynnistämässä soolouraani, enkä ole koskaan ollut taipuvainen sen kummempaan nostalgiaan, joten Emperorin paluun ajankohta ei tuntunut parhaalta mahdolliselta. Soitimmekin sitten vain kourallisen keikkoja ja keskityin taas monen vuoden ajan soolouraani, Ihsahn muistelee.

– 2010-luvulla Emperorille on käynyt niin kuin monille muillekin yhtyeille, eli vetäytyminen parrasvaloista on tarkoittanut sitä, että kysyntää näyttää olevan yhä enemmän ja enemmän – ja keikat tapahtuvat yhä isommilla lavoilla. Esimerkiksi Barcelonassa soitimme samalla festivaalilla Aerosmithin kanssa, ja se oli melkein liikaa Samothille, sillä hänen jalkansa ovat kuitenkin edelleen syvällä undergroundissa – ainakin syvemmällä kuin minun! Itse ajattelen tänä päivänä niin, että onhan se nyt aivan mahtavaa, että Emperor ja Aerosmith soittavat samalla festivaalilla. Se, että Emperorin debyyttilevyn aikainen Ihsahn olisi ollut hieman toista mieltä, on toki toinen tarina…

Neljän vuoden takaisilla keikoilla esititte In the Nightside Eclipsen kokonaan, ja tänä vuonna Tuskankin lavalla on vuorossa kakkoslevy Anthems to the Welkin at Duskin livetulkinta. Millaisia tuntemuksia näiden albumien esittäminen herättää?

– Kun teimme nämä levyt, olimme teini-ikäisiä, ja nyt olemme vanhoja ukkoja… Kun päätimme tehdä Nightside-keikat, mietimme aika paljon, pystymmekö samastumaan nuoruuden tunnelmiin ja esittämään musiikkiamme tarpeeksi suoraselkäisesti, tinkimättömästi ja uskottavasti. Diehard-diggarit ovat kuitenkin kuunnelleet näitä levyjä parinkymmenen vuoden ajan, ja monilla ihmisillä on niiden biiseihin erittäin luja suhde, Ihsahn muistuttaa.

– Kun aloin tsekata In the Nightside Eclipsen kappaleita omin päin ennen bänditreenejä, en ollut soittanut joitakin biisejä vuosiin, vuosiin ja vuosiin. Oli hienoa huomata, että kaikki kappaleet löytyivät edelleen selkärangasta. Vaikka en periaatteessa edes muistanut, miten jonkin biisin jotkin osat menevät, sormeni soittivat riffit melkein kuin itsestään. Silloin tajusin, että tämä musiikki on osa minua loppuelämäni ajan, ja uskottavuus syntyy juuri sitä kautta. Kun nykyään käyn vaikkapa Cosmic Keys to My Creations and Timesin kimppuun, ajatukseni liitävät saman tien sen 17-vuotiaan kapinahenkisen nuorukaisen maailmaan. En enää ajattele monestakaan asiasta samalla tavalla kuin silloin, mutta en ole myöskään unohtanut sen aikakauden identiteettiäni.

Pystytkö nykyisin kuuntelemaan In the Nightside Eclipseä ja Anthems to the Welkin at Duskia ikään kuin ulkopuolisen korvin?

– Tavallaan. Parikymmentä vuotta näyttää olevan sopivan mittainen ajanjakso tietynlaisen etäisyyden luomiseen… Tuntuu erityisen hämmentävältä, että kykenimme tekemään sellaisia levyjä alle parikymppisinä. Emme todellakaan olleet kovin taitavia muusikoita, mutta ahkera treenaaminen ja nuoruuden loppumaton vimma ajoivat meitä raivokkaasti eteenpäin. Ehdottomasti kummallisinta on tajuta, että Emperorin albumit saattavat olla joillekin ihmisille yhtä tärkeitä kuin Iron Maidenin Seventh Son of a Seventh Son on minulle!

Emperorin toistaiseksi viimeinen keikka tapahtuu Bloodstock-festivaalilla Isossa-Britanniassa elokuun puolivälin korvilla. Millaisia suunnitelmia teillä on jatkon suhteen?

– Emme ole keskustelleet mahdollisista tulevista kuvioista millään tavalla, Ihsahn painottaa.

– Emperor on saavuttanut metalliskenessä mahtavan aseman, ja voimme herättää yhtyeen henkiin aina silloin tällöin. Pidän siis varsin todennäköisenä, että jatkoa seuraa vielä jonakin päivänä – keikkojen muodossa. Uudesta studioalbumista emme ole puhua pukahtaneet sanankaan vertaa!

Julkaistu Infernossa 6/2018.