Amerikan syvästä etelästä tuleva mekkalakvintetti venyttää vitosalbumillaan rajojaan entisestään. Kuten jo totuttua, meininki on erittäin jees.
Kitarat jyystävät ja (kahdet) rummut kolisevat entisenlaisella intensiteetillä, mutta mökän pinnalle on annosteltu aiempaa enemmän melodiaa ja herkkyyttä. Niinhän tuo on kuin linnunlaulua terästehtaan pihassa. Kylesalla on tätä myöten kasassa kolmen albumin ketju, jota ei katkota millään pikkupoikien pajavasaralla.
Vaikka nykymaailmassa on hankala ennustaa yhtään mitään, ounastelen, että Kylesan neljä miestä ja leidi ovat matkalla kohti suurempia areenoita – mutta tuskin suurempien kompromissien saattelemina. Toivotaan parasta.
– riekin matti
Levyn arvostelu (ja vähän isompatakin juttua) 5.11. ilmestyvässä Infernossa.