Kreatoria yli 30 vuoden ajan luotsanneen Miland ”Mille” Petrozzan puhuessa on vaikea uskoa, että kitaristi-laulaja saavuttaa tänä vuonna 50 vuoden iän. Millen jokainen ele huokuu aitoa ja pitelemätöntä intohimoa Kreatorin tekemisiä kohtaan. Hän ei osaa edes kuvitella maailmaa, jossa ei kanavoisi tänäkin päivänä ylitsevuotavaa luovuuttaan juuri musiikkiin.
– Jos mahdollista, olen vieläkin isompi musiikkifani ja leffanörtti kuin joskus parikymppisenä kollina. Tätä nykyä sitä osaa nauttia näistä asioista jopa enemmän, kun ei ole koko ajan maalailemassa suuria tulevaisuudenkuvioita, Mille toteaa.
– Parikymppisenä keskittyi koko ajan siihen, mitä tapahtuu seuraavaksi. Ei siihen, mitä tapahtuu nyt. Jos teimme levyä, odotimme kiertuetta. Jos olimme kiertueella, mietimme jo seuraavaa levyä. Samaan tapaan uuden musiikin kuunteleminen meni kuin suorittamiseksi, eikä edes suosikkielokuviaan meinannut malttaa katsoa keskittyen.
– Luulin joskus Kreatorin olevan harrastus. Sitten yritin ajatella sitä ammattina. Tosiasiassa Kreator on ollut minulle elämäntapa, joka on mukana kaikkialla, minne menen. Jos Kreatoria ei olisi, tekisin samojen musiikki- ja elokuvavaikutteiden kautta Kreatorin kaltaista musiikkia jollain muulla nimellä.
Tätä nykyä Kreator huokuu sekä itsetietoista luovuudenvimmaa että päättäväistä määrätietoisuutta. Olotila on tulosta bändin koko elinkaaresta, jonka Mille toteaa jakautuvan kolmeen tärkeään osaan.
– Koko 80-luku oli yhtä ravaamista ja julmetulla vauhdilla etenemistä, mikä loi pikkuhiljaa perustukset sille Kreatorille, jonka tunnette nyt. Kaikki vilahti ohitsemme kuin hetkessä, ja sen merkityksen tajusi vasta myöhemmin. Näen avaramman kokonaiskuvan nyt, kun otin levyjen välillä hieman etäisyyttä koko Kreatoriin.
– Jos 90-luvulla tapahtunutta irtaantumista thrashmetallisista juuristamme ei olisi tapahtunut, emme olisi nyt tässä tilanteessa. Samin [Yli-Sirniö, kitara] liityttyä bändiin 2000-luvun alussa tuntui kuin vuosia kypsynyt soundi olisi loksahtanut paikoilleen. Olimme yhä Kreator, mutta löysimme tasapainon kemioista ja määrätietoisesta keskittymisestä vahvuuksiimme.
Hulluudesta hallittuun hulluuteen
Mille palaa päätään pudistellen ja itselleen naureskellen kolmisenkymmentä vuotta ajassa taaksepäin. Silloin kaikkea muuta kuin määrätietoinen Kreator työsti klassikoiksi ylistettyjä albumeita Endless Pain (1985) ja Pleasure to Kill (1986).
– Kakaroina juhliminen meni kaiken muun edelle. Saattoi soittaa vuositolkulla bändeissä, ja kun sai viimein mahdollisuuden levyttää studiossa, mentiinkö sinne tekemään ammattimaista jälkeä? Ei tietenkään. Studio tarkoitti hyviä bileitä. Meillä olikin äänityksissä usein paikalla kymmeniä ihmisiä.
– Jälkikäteen ajateltuna en tiedä, miten saimme varsinkaan Pleasure to Killin äänitettyä. Studio oli täynnä väkeä ja ideoita sinkoili joka suuntaan bändin sisältä ja ulkoa. Studiosessiot olivat ennemminkin kaljanjuontia ja illanistumista, minkä ohella, hyvän hetken koittaessa, sitten ääniteltiin jotain… jos ääniteltiin, Mille hymähtää.
Sama työtapa ei onnistuisi tänä päivänä. Kreator työskenteli uuden Gods of Violence -albuminsa myötä toista kertaa monessa tuotantosopassa keitetyn Jens Bogrenin kanssa, joka on tunnettu tiukasta kurista.
– Luulenpa, että yhteistyömme Jensin kanssa olisi kestänyt vuonna 1986 noin puoli tuntia. Totta kai vanhassa tavassa oli puolensa, kun koko äänitykset perustuivat sekoiluun, adrenaliiniin ja nuoruuden kiimaan, mutta Kreatorin nykyiseen ulosantiin sopii paljon paremmin tietoinen tasapaino vaiston varassa kulkemisen ja hallitun kaaoksen välillä.
Kahdeksankymmentäluvun Saksasta ei löytynyt kovin monta metallituottajaa. Mille korostaakin, kuinka heviskenen ulkopuolelta bändiä tarkastelevat tuottajat ovat olleet Kreatorille etu, puhuttiinpa sitten Pleasure to Killin tuottaneesta punkmies Harris Johnsista tai vapaa-ajallaan lähes kaikkea muuta paitsi metallia kuuntelevasta Jens Bogrenista.
– Alkuvuosinamme kukaan ei ottanut metallibändejä vakavasti. Endless Painiä äänittäessämme olimme tuottaja Horst Müllerille vain riippakivi, kun taas Harris kunnioitti meitä jopa enemmän kuin me itse. Harris toi levyillemme punkin energiaa ja rosoisuutta. Pleasure to Kill onkin soundiltaan kaikkea muuta kuin metallilevy – ja toimii juuri siksi!
– Jensillä puolestaan on tapana korostaa bändien parhaita puolia. Musiikkimme tarttuessaan hän alleviivasi viittä tai kuutta tärkeintä pointtia ulosannissamme ja kehotti keskittymään niihin. Jensin kanssa palataan perusasioiden äärelle, mutta samalla hän ei välitä ollenkaan, noudattaako jokin asia metallin ”sääntöjä” vai ei.
Kuva: Robert Eikelpoth
– Tämä on ollut Kreatorin ydin jo vuosikausia, Mille jatkaa. – Kaikkein väsyneintä metallissa ovat ne bändit, jotka imuroivat vaikutteita vain metallista ja tuottavat levyt niin metallisesti kuin mahdollista. Kreatorin ovet ovat auki kaikelle. Se on koko homman suola. Rehellisyys omalle itselleen.
Elämän juhlaa hetkessä
Kreator on poikkeus sääntöön, jonka mukaan metallissa(kin) oli kaikki paremmin 80-luvulla eivätkä vanhojen bändien nykyiset tekemiset voi mitenkään saavuttaa samaa tasoa. Bändi ei ole tinkinyt tyylistään tuumaakaan, mutta kuulijat ovat ottaneet sen 2000-luvun albumit vastaan intoa puhkuen.
Mille ei juuri kaipaile menneitä aikoja, edes bänditoiminnan kannalta, vaan sanoo Kreatorin olevan enemmän kuin kotonaan nykyajassa. Tämä antaa musiikin luomiselle lähes rajattomat mahdollisuudet.
– Voin sanoa suoraan, että menetimme nuoruuden hulluimmissa luovuudenpuuskissa varmaan viiden Kreator-albumin verran ihan käsittämättömiä riffejä ja kappaleita. Näin vain siksi, ettemme kyenneet tallentamaan tai sovittamaan niitä kaikkia juuri sillä hetkellä, kun ideat pyörivät mielessä, Mille nauraa.
– Totta kai me käytännössä elimme treeniksellä. Olimme siellä koko ajan ruoskimassa musiikkia ulos itsestämme. Se oli kuitenkin jatkuvaa kaaosta. Sain jonkin idean, halusin kokeilla sitä bändin kanssa, hommasin kaikki treenikselle ja idea ei toiminutkaan. Se siitä. Tai jos en saanut treenejä aikaiseksi, idean ydin saattoi kadota kokonaan.
– Nykyään voi äänittää hyvinkin toimivan demon itsekseen kotistudiossa ja jakaa sen bändikavereille vaikka maapallon toiselle puolelle, joten saatamme pallotella ideoita milloin vain. Parhaat riffit ja melodiat kypsyvät aikansa tai sitten ne hylätään heti, jolloin vaivaannuttavaa tyhjäkäyntiä ei tarvitse sietää ollenkaan.
Ajatus on hieman ristiriidassa sen tosiseikan kanssa, että Kreatorilla kului tälläkin kertaa viitisen vuotta uuden albumin tekemiseen. Mille ei pidä yhtälöä aivan näin yksinkertaisena.
– Voi tehdä kourallisen albumeita kyseenalaistamatta ollenkaan, mitä on tekemässä. Kaikki on uutta, kaikki tiet ovat kulkemattomia. Kunhan pistää riffejä jonoon, syntyy uusia, ennen kuulemattomia kappaleita.
– Haaste on pitää musiikki mielenkiintoisena sekä itselleen että kuulijoille. Inspiroidun edelleen samoista asioista kuin ennenkin, mutten halua Kreatorin muuttuvan itseään toistavaksi jukeboksiksi, joka tekee ”taattua tavaraa taatulla aikataululla”. Metallin on puhuteltava. Sen on tarrattava kurkusta kiinni. Sen on ravisteltava kuulijansa hereille.
– Aina levy ja kiertue -syklin päätyttyä haluan aloittaa niin puhtaalta pöydältä kuin mahdollista. Tartun hetkeen, elän elämääni enkä pidä kiirettä. Jos haluaa kirjoittaa musiikkia, on maltettava kokea elämää, josta sitä ammentaa. Jos tekee musiikista jonkinlaisen itseään toistavan rutiinin, oikea luovuus kuolee pystyyn.
Oodi lopunajan merkeille
Kreatorin viiltävän läpitunkeva kiukku ei ole juuri hälventynyt vuosikymmenten kuluessa. Uusi Gods of Violencekin osoittaa, että sen tekijöiden tajunnoissa kiehuu.
Kun Millelle huomauttaa hänen vaikuttavan aivan eri ihmiseltä kuin Kreatorin levyillä maailman väistämättömästä tuhosta ja ihmisyyden nyrjähtäneimmistä puolista huutava mies, hän virnistää leveästi ja toteaa Kreatorin toimivan kanavana tuntemustensa purkamiselle.
– Nykyaikahan on parempi metallimusiikin tekemiselle kuin vaikkapa 80-luku. Nyt voi avata television tai radion ohella minkä tahansa nettisivuston tai sosiaalisen median. Niistä löytyy kyllä aiheita kappaleisiin, vitutuksensa saa maksimoitua noin puolessa minuutissa avattuaan ovet ihmiskunnan näyteikkunaan, Mille naurahtaa.
– Ensimmäisten levyjemme aikoihin olin ihan varma, että 2000-luvulle tultaessa uskonnoista on tullut täysin irrelevantti asia eikä niillä ole mitään todellista vaikutusta ihmiskuntaan. Satan Is Real -kappale kertoo siitä kuinka väärässä olinkaan.
Toisin kuin maailmanlopunmaalailuista voisi kuvitella, Gods of Violencen sanoma on jotain ihan muuta kuin tulevan tuhon julistusta. Gods of Violence kehottaa keskittymään tähän hetkeen. Kaaoksesta huolimatta.
Kuva: Robert Eikelpoth
– Jos albumilla on jokin viesti, se kehottaa juhlistamaan kaikkea sitä, mikä saa veremme kiehumaan, hyvässä tai pahassa. Vaikka olisimme matkalla kohti väistämätöntä tuhoa, keskitytään juhlistamaan elämää ja niitä tunteita, ajatuksia, musiikkia ja luovuutta, mikä tekee tästä järjettömästä elämästä edes jotenkin järkevää.
– Gods of Violencen kappaleiden nimet ja sanoitukset voivat vaikuttaa lähes rienaavalta julistukselta, mutta niitä ei pidä lukea liian suoraan. Haluan luoda vertauskuvallisen musiikin kautta visuaalisia mielikuvia, jotka herättävät tunteita. Mielikuvia, jotka saavat meidät tarkastelemaan itseämme ja olevaisuuttamme kuin ulkopuolisen silmin.
Äärimetallissa ei kovin usein korosteta sanoitusten merkitystä. Toisinaan bändit jopa myöntävät, että on lähestulkoon se ja sama, mitä musiikin päälle huudetaan, kunhan huudetaan.
– Minulle on ehdottoman tärkeää, että sanoitukset, tai ajatukset niiden vertauskuvien takana, herättävät minussa niin voimakkaita tunteita, että ne heittävät bensaa laulutyöskentelyni liekkeihin. Joskus laulua sanotaan yhdeksi instrumentiksi. Itselleni sanoitukset ja laulu on puolet musiikista.
– Jos sanoitukset eivät merkitse mitään, musiikkikaan ei merkitse. Olen aina yrittänyt kehittää itseäni laulajana, ja kehitystä ei tapahtuisi ilman innostavia sanoituksia. Juuri sanat ja niiden taustat saavat minut puristamaan huudoistani irti kaiken joka ikisellä keikalla.
Melodiakielen vinoutuneisuus
Edellisellä Phantom Antichrist -albumilla (2012) Kreator löysi ytimestään entistä kieroutuneempaa melodisuutta, ja Gods of Violence jatkaa tätä matkaa pidemmälle. Albumi on ladattu Kreatorille tunnusomaisten riffien ohella aiempaakin viheliäisemmillä melodioilla ja äärimetallista eeppisyyttä tavoittelevilla tunnelmilla. Sitarien ja jousien kaltaiset eksoottisemmat ainekset sulautuvat thrash metal -jyräämiseen täysin.
– Viime vuosina olemme löytäneet yhä luontevammin kentän, jonka sisällä operoida. Mahdollisuudet tuntuvat lähes rajattomilta. Totta kai on aina se ryhmä kuulijoita, joiden korvissa melodisuus vie jotain pois metallin raskaudesta, ja päinvastoin, mutta itse en koe näin.
– Monet Gods of Violencen kappaleista kertovat tarinoitaan jo instrumentaalisina versioina, vaikka en huutaisi ohessa sanaakaan. Tämä on jotain, mitä haluan Kreatorissa saavuttaa: luoda monikerroksisia metallikappaleita, jotka ovat kuin soundtrackejä teemoilleen ja saavat filmin pyörimään ihmisten tajunnassa.
Mille toteaa uudemman kerran, kuinka näin lujasti iskevää metallia ei synny vain metallia kuuntelemalla. Hän nimeääkin Gods of Violencen syntyneen monista eri lähteistä.
– Pahinta, mitä tämän päivän raskaammassa musiikissa kuulee, ovat kaikki ne jenkkiläiset metalcorebändit, joiden esikuvia ovat… jenkkiläiset metalcorebändit, Mille naurahtaa. – Okei, voivathan nekin tehdä kovia biisejä, mutta niistä jää väkisinkin tunne, että halutaanko tässä luoda vai coveroida jotain jo olemassa olevaa.
– Toisaalta on olemassa täysin sietämättömiä metalligenrejä, kuten vaikkapa överisti orkestroitu ja naislaulettu paisuttelumetalli, jonka seasta saattaa löytää lokerostaan täysin vapautuneita bändejä. Esimerkiksi Epica ei ole pompöösiä orkesterimetallia nähnytkään, kun löytää sen progressiivisen ytimen, Mille kehuu.
– Arvostan eniten musiikkia, joka maalailee ihan omia maisemiaan, kun sulkee silmänsä sitä kuunnellessa. Mainittakoon tässä vaikkapa Lana Del Rey. Hänellä on upea tapa kirjoittaa visuaalista musiikkia, joka vie Ennio Morriconen, David Lynchin ja Angelo Badalamentin tapaisten soundtracksäveltäjien tavoin minut suoraan elokuvan keskelle.
– Löydän Kreatoriin kipinää kaikkialta, aina soundtrackeistä neofolkiin, goottirockista elektroniseen musiikkiin ja klassisesta punkkiin. On olemassa tietty mielentila, jonka voi löytää mistä tahansa musiikista genrestä riippumatta. Pian huomaakin koko tajuntansa pursuavan tunteita, jotka haluaa muuttaa uudeksi musiikiksi.
Usean hämmentäjän keitos
Musiikinteosta puhuessaan Mille päätyy ylistämään vuonna 2000 Kreatoriin liittynyttä Sami Yli-Sirniötä. Hän nimeää suomalaiskitaristin yhdeksi tärkeimmistä osasista siinä, että Kreator on kyennyt etenemään uudella vuosituhannella kohti ”täydellistä äärimetallista soundtrackiä”.
– En kuule musiikkia aina suoraan päässäni, minkä sijaan pohjana saattaa olla jokin tunne, jonka haluan saavuttaa musiikilla. Oikean melodian tai riffin löytäminen saattaa olla todella vaikeaa, koska en kykene pysähtymään ennen kuin olen löytänyt täsmälleen haluamani fiiliksen.
– Tässä kohtaa Sami on usein korvaamaton apu. Esimerkiksi uuden levyn nimikkokappaleesta löytyy kreikkalaista melodisuutta, jonka kohdalla näin mielessäni maiseman ja koin tunnelman, jonka halusin mukaan albumille. Hieroin melodiaa pitkään, mutta se ei tuntunut ihan oikealta. Lopulta Sami lähetti minulle akustisesti sovitetun version, johon hän oli muuttanut muutamaa nuottia, ja juuri ne muutokset tekivät melodiasta täydellisen! Samanlaisia esimerkkejä löytyy loputtomasti, minkä myötä on helppoa sanoa, että Sami on kuin tuottaja bändin sisällä.
Jens Bogrenin nimi nousee jälleen esille, kun totean Gods of Violencen olevan 53 minuutissaan todella lähellä sitä äärirajaa, johon näin raskasta ja moneen suuntaan kuulijaa repivää albumia voi kasvattaa.
– Jossain vaiheessa, kun meillä oli kolmetoista kappaletta melko valmiina, ajattelin jopa tupla-albumia. Kun lähdin keskustelemaan asiasta Jensin kanssa, hän totesi täysin itsevarmasti, että suunnan on oltava päinvastainen. Meidän on keskityttävä bändin suurimpien vahvuuksien ohella kappaleiden oleellisimpiin vahvuuksiin.
– Muutama kappale taisi olla alun perin yli kahdeksanminuuttinen. Täydessä mitassaan albumi tuskin olisi mahtunut yhdelle levylle, mutta kuljettuamme Jensin kanssa tuotantovaiheen läpi huomasin ytimekkäämpien sovitusten olevan oikea ratkaisu. Joskus sitä saattaa tulla sokeaksi omien luomustensa keskellä.
Moni saattaisi pitää kynsin hampain kiinni omasta suunnastaan joko puhtaan vision tai mustasukkaisuuden vuoksi, mutta Mille kertoo olevansa musiikkinsa suhteen aina avoin.
– En todellakaan kuvittele olevani aina oikeassa. Kuuntelen aina muiden jäsenten ja tuottajien kommentteja. Kyse on luottamuksesta, Mille vakuuttaa.
– Luotan esimerkiksi Ventoriin [Jürgen Reil, rummut], Samiin ja Jensiin kuin vuoreen melodioiden ja sovitusten suhteen. Tässä mielessä Kreator on vieläkin samalla tavalla kollektiivisen aivomyrskyn tulosta kuin aikoinaan 80-luvulla. Työskentelytavat ovat ehkä muuttuneet ja koen Kreatorin olevan valtava osa elämääni, mutta en missään tapauksessa ajattele, että minä olen yhtä kuin Kreator ja Kreator on yhtä kuin minä.
Pimeän keskiajan merkitys
Kokoonpanon ohella Mille nostaa nykyisen Kreatorin avaintekijäksi erään murroskauden bändin historiassa: Vuonna 1990 julkaistu Coma of Souls oli kuin nykyisin tunnetun Kreatorin ensimmäinen albumi. Yllättäen bändi ei kuitenkaan jatkanutkaan sen viitoittamalla tiellä.
Sen sijaan Kreator julkaisi neljän albumin suoran, joka kärjistyi vuonna 1999 julkaistuun Endoramaan. Tähän goottivaikutteiseen levyyn tultaessa Kreator oli etääntynyt kauaksi juuristaan. Mille kertoo ymmärtävänsä monien fanien vaikeudet suhtautua bändin 1990-luvun teoksiin, mutta alleviivaa aikakauden merkitystä bändille itselleen.
– Tietenkin thrashmetallisesti melodinen suuntamme on nyt entistä määrätietoisempi, mutta kyllä se oli läsnä jo Extreme Aggressionillä ja varsinkin Coma of Soulsilla. Olenkin joskus myöntänyt, että olimme jo Comalla tiellä, jota jatkoimme vasta Violent Revolutionilla. En silti kutsuisi 90-lukuamme etsikkoajaksi.
– Endorama on yksi parhaista albumeistani! Tiedostan silti, että Outcast ja Endorama osuivat itselleni todella vaikeaan elämänvaiheeseen. Samalla bändi oli natisemassa liitoksistaan ja levy-yhtiö painosti meitä muuttamaan musiikkiamme. Pidin kuin vastaiskuna pääni ja tein juuri sellaista musiikkia kuin halusin. Se kannatti.
– On ironista, että siinä missä 90-luvun kokeellisuus oli monelle luotaantyöntävää, samanlaiset kappaleet on otettu uusimmilla levyillä vastaan avosylin. Kuunnelkaapa vaikkapa edellisen levyn Until Our Paths Cross Again tai Gods of Violencen päätösraita Death Becomes My Light. Ne ovat aika kaukana thrash metalista, Mille virnuilee.
Hän korostaa tyytyväisyyttään siihen, että Kreator elää kaikista epäilyistä, levy-yhtiöiden vehkeilyistä ja kokoonpanojen mutkista huolimatta juuri nyt unelmaansa.
– Olemme todella etuoikeutettuja, että olemme selvinneet läpi kaikkien näiden vuosien tällaisen kuulijakunnan kera. Porukka tuntuu vain kasvavan, vaikka emme ole koskaan jääneet oman soundimme vangeiksi. Olemme suhteellisen arvaamaton bändi, joka on kerännyt silti uskollisen kuulijakunnan.
– En halua verrata meitä muihin bändeihin, varsinkaan omiin esikuviini. Huomasin silti taannoin ihastelevani Iron Maideniä ja sitä, kuinka bändi on edelleen tinkimättömästi oman luovuutensa aallonharjalla. Se tekee juuri haluamaansa musiikkia eikä vain toistele troopereja ja beastejä.
– Samalla tajusin Kreatorin eläneen hyvinkin samanlaisen elinkaaren – jopa samankaltaisella aikataululla. Vuoden 2017 alkaessa on hyvä huomata, kuinka olemme yhä samoja nälkäisiä maailman kaaoksen kasvattamia petoja kuin kellareita kolutessamme. Enempää en voisi metallibändiltä toivoa.
Kainalo 1:
Vaikuttava valkokangaskokemus
Uuden Kreator-albumin musiikkivideot Gods of Violence ja Satan Is Real tuovat esille Mille Petrozzan intohimon pyrkiä audiovisuaaliseen kokemukseen. Tämä juontaa juurensa Millen seikkailuista elokuvien, sarjojen ja soundtrackien maailmoissa.
– Olen ollut toivoton leffanörtti niin kauan kuin jaksan muistaa. Vaikka olin jo nuorena hulluna musiikkiin, sanoisin elokuvien vaikuttaneen minuun muusikkona jopa levyjä enemmän.
– Elokuva on paljon vapaampi maailma luovuudelle kuin suurin osa musiikista. Siinä missä musiikki on joskus liiankin kahlittua ja sen sääntöjä sanellaan joka suunnasta, elokuvaohjaajat voivat väännellä asiat nurin perin uudelleen ja uudelleen, eivätkä he aina kysy edes lupaa toiminnalleen.
– Parhaista elokuvista ja sarjoista voi saada uskomattoman kokonaisvaltaisen kokemuksen. Jos elokuvan visuaalinen anti, juoni, tunnetilat ja musiikki osuvat täydellisesti yhteen, saan kokonaisuudesta suurempia fiiliksiä kuin yhdestäkään levystä.
– Vaikkapa Conan Barbaari. Cannibal Corpsen Corpsegrinder sanoi joskus, että katsoo elokuvan suurin piirtein joka päivä, enkä ihmettele tätä yhtään! Se on ihan täydellinen audiovisuaalinen pommi. Uskomaton soundtrack, täydellinen tunnelma.
– Entäs Ennio Morricone? Kuinka moni kykenee sisäistämään ajatuksen, että mies on tehnyt ääniraidan yli 200 elokuvaan? Kuunnellessani hänen musiikkiaan kuvaa ei edes tarvita, se välittää niiden tunnelmat muutenkin. Kaiken päälle miehen musiikkia löytyy pääosin huimista leffoista dollaritrilogiasta The Hateful Eightiin.
– Samalla tavalla David Lynch (kuvassa) on paljon enemmän kuin vain ohjaaja. Hän on taiteilija, joka näkee luomuksensa aina kokonaisuuksina. Varsinkin miehen varhaiset työt, kuten Twin Peaks, Blue Velvet, Lost Highway ja Mulholland Drive, ovat vaikuttaneet minuun niin syvästi, etten välttämättä tajua sitä itsekään.
– Toisaalta on elokuvia, kuten The Witch, joille hiljaisuus on täydellinen ääniraita. 1600-luku, musta magia ja noituus yhdistettynä painostavaan hiljaisuuteen saavuttaa enemmän kuin mitkään Hollywoodille tyypilliset pullataikinasinfoniat.
– En jaksa haikailla menneitä näissäkään asioissa. Päinvastoin! Voin sanoa, ettei minulla ole yhtään ikävä sitä aikaa, kun elokuvia katsottiin rupuisilta vhs-kaseteilta kymmenennen polven kopioina. Oli sinäkin oma viehätyksensä, mutta kun nykyään on suoratoistopalvelut ja muut, saatan löytää ihan uusia ohjaajia ja näkemyksiä, jollaisia en ole ikinä kokeillut. Kun uskaltaa tarttua johonkin elokuvaan tai sarjaan arvalla ja heittäytyy hieman, pääsee varmasti vanhojen kaavojen ulkopuolelle.
– Suoratoistopalvelut ovat mahdollistaneet sarjoja, jollaisia emme olisi ikinä nähneet perinteisessä televisiossa. Ikärajoja uskalletaan nostaa, mikä palvelee Daredevilin kaltaisia sarjoja täydellisesti. Puhumattakaan Stranger Thingsistä! Tällainen 80-luvulle flirttaileva, paperilla mahdottoman korni sarja olisi varmasti saanut täydellisen tyrmäyksen tv-kanavilta. Tai sitten se olisi tuotettu sekasotkuksi. Elämme juuri nyt ehdottomasti sarjojen parasta aikaa.
– Haluaisin säveltää ääniraidan vaikkapa elokuvaan, mutta pelkään, ettei se ole mahdollista. Vaatisin aika vapaat kädet, jolloin ohjaajan pitäisi tietää heti, millaista musiikkia minulta syntyy. Sen pitäisi sopia elokuvaan täydellisesti. En halua toteuttaa tällaista unelmaa vain siksi, että saisin sen tehtyä.
– Toteutankin tätä ajatusta Kreatorin kappaleissa, sanoituksissa, kansitaiteissa ja musiikkivideoissa. Pyrin luomaan omia maailmojani pienoiskoossa, mikä välittyy varmasti kaikille levyt kokonaisvaltaisina kokemuksina ottaville.
Kuva: Timo Isoaho
Kainalo 2:
Tuulen viemää vaatimattomuutta
Mille Petrozza ylistää Sami Yli-Sirniötä, Kreatorin ohella Waltarista ja Barren Earthistä tunnetuksi tullutta suomalaismiekkosta, yhdeksi bändin kantavista voimista.
Hämmästyttävän melodiakorvan omaava, monia kielisoittimia hallitseva kitaristi kokee päätyneensä niin monille eri levyille ja lavoille kuin tuulen viemänä.
– En olisi ihan ensimmäisenä joskus 13- tai 14-vuotiaana kitaraan tarttuessani uskonut, että rundaan joskus saksalaisen thrash metal -bändin kanssa ympäri maailmaa. Hyvä jos tiesin, mitä thrash metal on. Tai mitä Saksassa tapahtuu!
– Soitin koulun ohella Helsingin konservatoriossa. Kitarointi oli tuolloin enemmän klassista osastoa. Pian lähdin kokeilemaan soittamista Oulunkylän Pop-Jazz Konservatoriossa ja viihdyin siellä aikani, mutta pian rokki- ja bändihommat veivät kaiken mielenkiintoni. Alkoi tulla hassuja viritelmiä, kuten vaikka Brainwash, jossa soitimme hyvinkin Stone-tyyppistä thrashiä ja speediä ajan hengessä.
– Jälkeenpäin ajateltuna konservatoriot ja bändihommat olisi voinut ihan hyvin sovittaa yhteen, mutta joku treeneissä ja pienillä lavoilla rockin vetämisessä vaan veti enemmän puoleensa. Klassiset kuviot jäivät aika nopeasti taakse. Jatkoin 80-luvun lopulla Waltarin riveihin pistämään hevin säännöt uusiksi.
– Veivattiin Waltarin kanssa muutamia omituisia levyjä, kunnes päästiin kiertämään Keski-Euroopassa. Jotenkin Saksa hurmasi meikäläisen. Vaikka Berliini oli jotain täydellistä 90-luvun Helsinkiin kyllästyneelle. Voin sanoa, että jos Saksa on vielä nykyäänkin eri maailma kuin Suomi, tuolloin se oli ihan eri universumi.
– Päädyin elelemään Dortmundissa ja sitä myöten Berliinissä, missä tutustuin erilaiseen väkeen ja soittelin milloin missäkin bändissä keikka- ja tuurausluontoisesti. Siinä oli In Ragsiä, Grip Inciä ja jos jonkinlaista saksalaista rokki- ja metallipumppua.
– Samalla eksyin jeesailemaan bändejä studiossa. Äänittelin esimerkiksi sitaria aika monelle levylle, kun vaikka Tiamat, Samael ja Kyyria kaipasivat hieman erilaista otetta levyilleen. Mielellään niitä hommia teki aina kun kysyttiin. Näissä kuvioissa äijillä on tapana olla niin mukavia, ettei siinä edes kehtaa kieltäytyä.
– Olen aina mieltänyt itseni bändeissä eräänlaiseksi ”toiseksi pääasialliseksi biisintekijäksi” ja sovittajaksi. Pyrin löytämään musassa kuin musassa ne keinot ja tiet melodioihin, jotka palvelevat kappaletta parhaiten. Tämä saattaa juontua mun klassisista taustoista, koska huomaan usein kuuntelevani juttuja eri tavalla kuin monet metallityypit.
– Musiikin tekeminen tulee mulle niin luonnostaan, etten ole koskaan kokenut vaikka bänditoimintaa minkäänlaiseksi rakennustyömaaksi, jollaisena jotkut sitä tuntuvat pitävän. Musiikki on ystävä. Tai oikeastaan paras kaveri! Siihen pitää uskaltaa heittäytyä ja kokeilla ihan kaikkea mahdollista… tai no, ei ehkä ihan kaikkea, Sami naurahtaa.
– Taisi olla vuotta 2001, kun Mille ja kaverit ottivat yhteyttä tarjoten pestiä Kreatorin riveissä. Aluksi tuumailin, että ne halusivat minut matkaan rundille, koska Vetterlin Tommy oli lähtenyt ja olin niiden kitaratonttia jo pikkurundilla vuonna 1997 tuurannut. Olin siis se kaveri, jolla olisi ehkä edes yksi settilista hallussa noilta ajoilta, Sami virnistää.
– Päädyin kuitenkin ihan ykskaks suoraan studioon äänittämään Violent Revolution -albumia. Tai siis koristelemaan. En ollut tuolloin sävellyksissä juuri mukana, ja vaikka sovitukset vähän studiossa elivätkin, pidin sitä hetken studiokeikkana, mutta… Tässähän sitä ollaan, keikka on venynyt vahingossa 16-vuotiseksi!
– Aluksi yhteistyö sujui kuin itsestään puhtaasti osuvien kemioiden kautta. Pistin biiseihin sekaan omia höysteitäni ja toin mukaan ennemminkin sovituksia, en niinkään sävellyksiä. Nyt Gods of Violencella varsinkin aloitus- ja lopetuskappaleessa on runsaasti säveltämiäni osia, joita löytyy entistä vapaammin myös koko levyn varrelta.
– Kyllähän se on Kreatorin onnistunein levy, ainakin omalta ajaltani. Kreator on aina perustunut tiukkojen thrash metal -riffien ja perkeleellisen vimman ohella jos jonkinlaisiin melodisuuksiin ja eeppisiin tunnelmiin, jotka puristuivat nyt entistä hullummaksi atomipommiksi.
Juttu on julkaistu Infernon numerossa 1/2017.