”Halveksin kaikkia uskontoja! Ne ovat kauhea, laajalle levinnyt mielisairaus” – päähaastattelussa Vallenfyren Greg Mackintosh, kainalossa Waltteri Väyrynen

Vallenfyren kolmas albumi Fear Those Who Fear Him on niin rehellisen raadollista ja rouhean rokkaavaa kuolometallia, että bändi ansaitsisi jo tällä meriitillä syväluotaavan artikkelin. Onneksi yhtyeen takaa löytyvät tarinat eivät häviä mainiolle musiikille.

Vallenfyre on metalliskenessä varsin tuntematon nimi siihen nähden, millaisia kannuksia bändin miehistö on vuosikymmenten varrella raskaan rockin maailmassa keräillyt. Bändi aloitti Paradise Lostin biisintekijän ja kitaristin Greg Mackintoshin omana projektina, jossa puuhastelivat mukana kitaristi Hamish Glencross (ex- My Dying Bride) ja rumpali Adrian Erlandsson (At the Gates, The Haunted, ex- Cradle of Filth).

Gregiä ei kiinnosta pätkääkään, kun kiinnitän huomiota tähän varsin myyvään pikkuseikkaan, yhtyeen kokoonpanoon.

– Juuri sen takia Vallenfyren eka julkaisu oli seiskatuumainen sinkku, Desecration. Sen kuvissa koko bändi oli varjossa, eikä kukaan ilmoittanut, keitä bändissä oli.

– Tein sen nimenomaan siksi, että tiesin Century Median haluavan julkistaa bändin jäsenet heti kun olimme tekemässä levyä. Pyysin tarkoituksella lupaa tehdä sinkun, jonka tekijöitä kukaan ei paljastaisi. Halusin nähdä, mitä ihmiset ajattelevat siitä aidosti. Halusin heidän tuomitsevan sen musiikillisten meriittiensä, ei jäsenten muiden bändien perusteella.

– Desecration sai mahtavan vastaanoton ug-mediassa, ja sitä juuri halusinkin. Sen jälkeen bändin jäsenet paljastettiin, ja sitten jotkut alkoivat kutsua meitä superryhmäksi ja niin poispäin.

– Mutta ei tämä mikään superryhmä ole. Me vain satuimme tuntemaan toisemme, koska olemme soittaneet musiikkia lapsuudestamme asti. Ei Vallenfyre syntynyt niin, että yhden bändin tyypit soittelivat toisten bändien tuntemattomille tyypeille ja kyselivät yhteistyöhön. Me olimme ensin ystäviä ja vasta toissijaisesti tiettyjen bändien jäseniä.

Marinaa ja kitinää

Ihan alkujaan Vallenfyren musiikki syntyi Gregin tarpeesta käsitellä isänsä kuolemaa. Bändin ensimmäinen kokopitkä A Fragile King (2011) oli sanoituksiltaan hyvin yksityinen purkaus menetyksen, surun ja vihan tunteita.

– Ensimmäinen levy oli TOSI henkilökohtainen. Niin henkilökohtainen, etten ollut edes varma, halusinko oikeasti julkaista sitä.

– Sen jälkeen kun levy oli julkaistu ja olin jutellut ihmisten kanssa… Puhuin esimerkiksi Bolt Throwerin basistin Jo Benchin kanssa, kun teimme yhteiskiertueen. Jo kertoi minulle omasta äidistään, joka oli kuollut hiljattain syöpään. Siitä tuli tosi hyvä keskustelu. Myös pari muuta ihmistä on sen jälkeen lähestynyt minua samasta asiasta.

– Se oli oikeastaan aika mukavaa! En nimittäin ollut ennen oikein puhunut näistä asioista kenenkään kanssa.

Normaalisti Greg ei mielellään avaa yksityisimpiä tuntojaan biisien sanoituksissa.

– En usko, että olisin pystynyt jatkamaan samantyyppisten lyyristen teemojen parissa. Niiden tekeminen ei olisi enää hauskaa. Eivätkä ne olisi rehellisiä.

Bändin toinen levy Splinters (2014) käsitteli jo paljon laajempia teemoja. Fear Those Who Fear Him jatkaa samalla polulla.

– Myös tällä levyllä saatan laulaa menetyksistä, mutta enemmän yleisellä kuin henkilökohtaisella tasolla. Sen lisäksi laulan tietty kaikesta, joka minua vituttaa! Oikeastaan koko levyn voi tiivistää yhteen lauseeseen: minä, marisemassa.

– Tietty se auttoi, että tämän levyn sanoitusten aikaan koko maailma alkoi yhtäkkiä mennä paskaksi. Brittien politiikka, amerikkalainen politiikka, kaikki muu, mitä maailmassa tällä hetkellä tapahtuu… Se antaa helppoa matskua sanoituksille!

Ja vielä sananen uskonnosta…

Fear Those Who Fear Him on Gregin sanojen mukaan kitinää maailman vääryyksistä, ihmisten kaltoin kohtelusta ja uskonnosta. Erittäin tutuista ja turvallisista kuolometalliaiheista, siis — mutta tulikivenkatkuisella raivolla. Greg syttyy heti, kun tartun sanoitusten uskonnollisiin tasoihin.

– Halveksin uskontoa läpikotaisin. Kasvoin vapaa-ajattelijoiden perheessä, ja uskon itse vilpittömästi, että uskonto on syöpä yhteiskunnassa.

– Uskon, että jos uskontoa ei olisi, ihmisten olisi pakko käyttää enemmän järkeään, eikä maailmassa tapahtuisi niin paljon vääryyksiä. Uskonto keksittiin keinoksi kontrolloida ihmisiä, ja se tekee samaa vielä nykypäivänä. Se on uskonnon ainoa funktio, jos minulta kysytään. Ihmiset sanovat, että uskonto on hyvyyden voima. En usko sitä: uskonto saa ihmiset tekemään kauhistuttavia asioita, joita he eivät normaalisti tekisi.

– Halveksin kaikkia uskontoja! Ne ovat kauhea, laajalle levinnyt mielisairaus. Jos vain kourallinen ihmisistä olisi uskonnollisia, yhteiskunta haluaisi parantaa heidät siitä. Mutta koska niin massiivisella osalla ihmiskunnasta on tämä sairaus, kaikki vain hyväksyvät sen.

Ihmisillä on kuitenkin tietty sisäänrakennettu tarve löytää ideologioita, asioita ja ihmisiä, joihin uskoa ja joita seurata – tämä on totta ilman uskontojakin. Gregin vetäessä henkeä heitän väliin sitaatin eräältä lempikirjailijaltani. Edesmennyt fantasiakirjailija ja ateisti Terry Pratchett sanoi usein, että ihmiskunnassa on paha suunnitteluvirhe: sen alttius taipua polvilleen.

– Ehdottomasti. Olen täysin samaa mieltä. Sama ajatus löytyy useamman kerran myös tämän levyn lyriikoista. Ihmisillä on joku lammasmainen tarve kuulua itseään suurempaan joukkoon. Esimerkiksi Temple of Rats -biisi käsittelee juuri tätä.

– Itse en tajua sitä. En kerta kaikkiaan tajua. Olen kuitenkin tosi erakkoluonne, eli ehkä en itse koe samaa tarvetta siksi. Ehkä se sitten helpottaa omalla kohdallani tätä painetta. Mutta en vilpittömästi ymmärrä, miksi ihmiset kokevat niin.

– Kai siinä on pakko olla kyse heimotaustastamme, jos ajattelee asiaa historiallisesti. Uskonto hyväksikäyttää nimenomaan sitä vaistoa, ja juuri tämä tekee siitä niin vastenmielistä.

Kysyn, mitä Greg sitten perheenisänä ja selvästi vahvan moraalikäsityksen omaavana tyyppinä opettaa lapsilleen siitä, miten ihmisen kuuluisi elää.

– Opetan heitä ajattelemaan omilla aivoillaan. Sillä siisti. Jos he haluavat valita uskonnon, minä en voi sille yhtikäs mitään. Mutta olen aina yrittänyt opettaa heitä ajattelemaan itsenäisesti ja käyttämään järkeään.

– Minulla on kaksi lasta, ja he ovat tosi erilaisia. Tyttäreni on hyvin vaatimaton ja nauttii yksinkertaisesta elämästä. Hän oli nuorempana vähän uskonnollinen. Nyt hän on kuitenkin kääntynyt vastakkaiseen suuntaan. Mutta ei minun takiani vaan ihan oman pohdintansa seurauksena!

– Poikani taas on aina ollut ateisti, mutta sekin oli hänen oma valintansa. Sillä ei ole koskaan ollut mitään tekemistä minun kanssani, en ole koskaan käskenyt häntä välttämään uskontoa. Olen sanonut hänelle vain, että odota päätöksenteossa niin kauan, että olet riittävän vanha ajattelemaan omilla aivoillasi.

– Pahin asia uskonnossa on nimenomaan lasten manipulointi. Kun lapset ovat nuoria ja haavoittuvia, heille ei pitäisi tuputtaa mitään. Heille pitää kertoa maailmasta ja tosiasioista. Kaikki muu, kaikki hengelliset asiat, heidän pitää saada päättää itse.

Death metal -tribuutti isälle

Vastaavat teemat ja näkemykset ovat olleet olennainen osa death metal -kulttuuria sen synnystä lähtien. Gregin sanoitukset ja tunteenpalo siis sopivat kuin nyrkki silmään siihen vanhan koulukunnan henkeen, josta Vallenfyre ammentaa pääasiallisen innoituksensa.

On kiinnostavaa, että Vallenfyren toinen alkuperäinen inspiraationlähde oli Gregin kuolleen isän muisto. Suurten ikäluokkien mentaliteetti harvemmin käy yksiin vahvan death metal -identiteetin kanssa, mutta Gregin isä oli alusta pitäen poikkeuksellisen kannustava poikansa musiikkiharrastuksen suhteen.

– Olisi tosiaan kiva sanoa, että isäni sukupolvi hyväksyi juttumme yleisesti, mutta ei. Kyllä se taisi olla tosi epätavallista siihen aikaan. Kenenkään muun vanhemmat Paradise Lostissa eivät koskaan tehneet mitään meidän hyväksemme tai auttaneet millään tavalla. Se oli aina vain minun isäni, joka ajoi meitä keikoille ja vei meidät äänittämään ensimmäistä demoamme, ja niin poispäin.

– En tiedä yhtään, miksi isäni oli erilainen. Luulen, että hän oli yksinkertaisesti kiinnostunut siitä, miten homma toimii. Hän oli insinööri. Hän tykkäsi ottaa selvää, miten asiat toimivat, ja halusi olla mukana sellaisissa jutuissa.

– Muistan, kun hänelle tehtiin kolminkertainen sepelvaltimoiden ohitusleikkaus. Se oli juuri ennen kuin perustimme Paradise Lostin. Hän oli sen takia sairaalassa aika pitkään. Sairaalassa hän kuunteli kaiket päivät radiosta John Peeliä BBC:llä. Joskus sellaisetkin bändit kuin Bolt Thrower ja Napalm Death tekivät Peel Sessions -vierailuja. Muistan, että isäni oikeasti tykkäsi Bolt Throwerista!

– Perustimme Paradise Lostin tyyliin puoli vuotta sen jälkeen. Isäni oli aina tosi innoissaan koko jutusta. Hän halusi auttaa kaikessa. Se oli tosi mukavaa. Isä oli tosiaan yksi syy, miksi aloin alkujaan puuhata Vallenfyrea. Koska isäni auttoi minua saman musiikin kanssa, johon itse ensimmäisenä teini-iässä ihastuin. Vallenfyre on siis eräänlainen tuplapakkaus… sanoisin ehkä nostalgiaa.

Kitaran varjosta nokkamieheksi

Nyt Greg on päästellyt arvokkaaseen pääbändiinsä sopimattomia höyryjä pihalle kolmen levyn verran.

– Tuntuu melkein surrealistiselta olla tässä puhumassa jo kolmannesta levystä. Vallenfyre alkoi aivan erilaisena projektina. Sen ei pitänyt alkujaan olla edes kokonainen levy, se oli vain yksi juttu, jota puuhailin.

Vallenfyresta tuli virallinen bändiprojekti vasta, kun Gregin tuttu Century Medialta kuuli pari demoa ja halusi tehdä niistä oikean levyn.

– Tämä koko juttu on tapahtunut ihan vahingossa. Minun ei edes alkujaan pitänyt laulaa Vallenfyressa! Etsin koko ajan jotakuta muuta tekemään lauluraidat, mutta en löytänyt ketään, josta erityisesti tykkäsin. Sitten tuumasin, että mikä muka olisi pahinta, mitä voisi tapahtua, jos koettaisin itse.

– Vallenfyre on ollut yksinkertaisesti rupeama juttuja, joita olen kokeillut nähdäkseni mitä tapahtuu. Missään vaiheessa en ole suunnitellut mitään etukäteen. Kaikki on ollut tosi kaoottista.

Gregin kokemus metallilaulannasta rajoittui alussa vain muutamiin taustaraitoihin Paradise Lostin riveissä. Mies ei ollut koskaan edes yrittänyt murista soolona, saati sitten esiintyä oikean bändin nokkamiehenä. Vallenfyren levyillä Greg soittaa kitaraa ja laulaa, mutta keikoilla bändi käyttää livekokoonpanoa, joka vapauttaa Gregin puhtaasti mikin varteen.

– Se on aivan erilaista. Ensimmäinen keikkamme oli tosi omituinen kokemus. Se oli itse asiassa Helsingissä, Tavastialla.

– Ilman kitaraa esiintyminen tuntui tosi kummalliselta. Kitara on sentään jotain, jonka taakse voi vähän kuin piiloutua. Yhtäkkiä oletkin lavalla pelkän mikin kanssa, ja ainoa tyyppi, joka edes puhuu siellä mitään.

– Heh! Olin todellakin aliarvioinut, miten vaikeaa se on. Olin aina siihen asti vinoillut Nickille [Holmes, Paradise Lostin laulaja], että hänellä on maailman helpoin työ.

Nykyään Greg on kuulemma jo tottunut esiintymään laulajana, mutta ensimmäisen keikan jälkeen miehen tunteet olivat vielä varsin ristiriitaiset.

– Ensimmäinen tyyppi, jonka näin lavalta poistumisen jälkeen, oli keikan promoottori. Hän tietty sanoi, että keikka oli loistava, ja itse pystyin arvioimaan asiaa vain hänen sanomansa perusteella.

– Henkilökohtaisesti kuitenkin ajattelin, että olisin voinut suoriutua paremminkin. Ajattelin, että taisin olla vähän… kankea? Kun en ollut yhtään tottunut laulajanhommiin. Toisaalta kaikki bändissä soittivat mielestäni hyvin.

– En oikein tiedä! Yhtäältä päällimmäinen tunne keikan jälkeen oli riemu, koska olin onnistunut tekemään kokonaisen keikan laulajana. Olin helpottunut, että olin ylipäätään suoriutunut hommasta. Toisaalta tunsin epävarmuutta. Mietin, suoriuduinko hommasta hyvin. Vai suoriuduinko sittenkin huonosti.

Greg naurahtaa vieläkin vähän epävarman kuuloisesti.

– En osannut yhtään sanoa, heh…

Vallenfyre vs. Paradise Lost

Suurin osa Gregin ajasta ja arjesta kuluu edelleen Paradise Lostin kitaristina ja biisintekijänä. Näin hän myös ajattelee bändeistään: Paradise Lost on antoisa päiväduuni, Vallenfyre makea harrastus.

– Pidän bändit mieluiten niin erillään toisistaan kuin mahdollista. Se tosin oli aika vaikeaa tällä kertaa, koska kummankin bändin uutta levyä sävellettiin ja äänitettiin niin lähellä toisiaan. Olen siis työstänyt kumpaakin levyä viimeisen vuoden ajan.

– Minulla on päässäni selkeä jako näiden kahden välillä. Kummassakin bändissä on eri fiilis. Oli kuitenkin tosi raskasta yrittää säveltää laadukasta kamaa kummallekin puolelle samaan aikaan.

Mikä sitten on se pääasiallinen tunne, joka erottaa bändit päässäsi?

– Helpoin tapa selittää ero on sanoa, että Paradise Lost on minun aikuinen versioni. Ja Vallenfyre on lapsellinen versioni. Vallenfyre on kaaosta. Paradise Lost on jotain hallittua, hiottua ja hienostunutta. Vallenfyre on sen täysi vastakohta.

Paradise Lost vuosimallia 2017.

– Niiden välillä on siis helppo tehdä jako, jos ajattelee asiaa tunnetasolla. Jos sitä taas ajattelee biisien ja riffien tasolla, joidenkin on ehkä vaikea löytää niistä eroa. Minusta sekään ei ole vaikeaa, koska ajattelen musiikkia siitä näkökulmasta, mitä tunteita se minusta herättää.

Greg myöntää kursailematta, että Vallenfyre on näistä kahdesta se bändi, jota on hauskempi tehdä.

– Vallenfyre on lauantai-iltani vapaalla. Voin tehdä ihan mitä haluan ilman mitään rajoituksia, ilman ketään vaatimassa yhtään mitään, eikä minua kiinnosta sen kaupallinen menestys. Mikään ei estä minua tekemästä mitä haluan, ja voin tehdä sitä kirjaimellisesti vain siksi, että se on hauskaa. Kietaisen huiviin pari drinksua, lähden liikenteeseen, vedän keikan ja sillä siisti.

– Vallenfyre on siis vapaailtani viikonloppuna, kun Paradise Lost on arkipäivääni. Toisaalta, kyllä Paradise Lost -leirissäkin on täysi luova vapaus. Ei sielläkään kukaan käske tekemään tietynlaisia levyjä tietynlaiselle kohderyhmälle tietynlaisella tyylillä. Voimme muuttua joka levyllä. Olemme siinä mielessä onnekkaita, ettei meitä kahlitse mikään eikä kukaan.

Vallenfyre on tähän mennessä saavuttanut moninkertaisesti ne tavoitteet, joita sille alun perin asetettiin… Tai paremminkin pitäisi ehkä sanoa ne tavoitteet, joita sille ei koskaan asetettu.

– Sepä se. Vallenfyre on tehnyt bändinä jo paljon enemmän kuin koskaan odotin. Kun teimme toista levyämme, minua hieman kutkutteli kiertää Jenkkejä. Ja tehdä edes yksi keikka niin monessa maassa kuin mahdollista. Ja tehdä pari kunnon festarivetoa. Ja sillä hyvä! Nyt olemme tehneet kaiken sen.

Tämän levyn kohdalla Gregillä ei enää ole toteuttamattomia unelmia tai edes kunnon tulevaisuudensuunnitelmaa.

– Yritän oikeasti vain nauttia tästä. Myyntiluvutkin ovat minulle ihan epäolennaisia. Olen menestynyt Vallenfyren kanssa jo ainakin yhdellä tavalla: sen tekeminen on tehnyt minut onnelliseksi. Sehän oikeastaan on sitä äärimmäistä menestystä.

Lopuksi pyydän Gregiä kertomaan, mikä on ollut miehen pitkän ja millä tahansa mittapuulla äärimmäisen menestyksekkään uran kohokohta.

– Vau… Kova kysymys. Koko urani kohokohta. Se olisi ehkä… Ehkä se, kun Paradise Lost oli ensimmäisen kerran musalehden kannessa. En enää muista, mikä lehti se oli. Isäni osti sen paikallisesta kulmakaupasta, toi sen minulle ja sanoi: “Katso! Olet tämän lehden kannessa!”

– Se oli kuin olisimme voittaneet lotossa tai jotain. Se silkka ylpeys, joka isäni silmistä paistoi, se oli minulle valtava hetki.

Kuva: Terhi Ylimäinen

KAINALO: Olipa kerran, kaukaisessa Suomenmaassa, teini-ikäinen Paradise Lost -fani… 

Vallenfyren ja Paradise Lostin rumpalinpallilla istuu nykyisin suomalaisittain varsin kiinnostava hahmo: 22-vuotias helsinkiläinen Waltteri Väyrynen.

Waltteri korvasi pari vuotta sitten Vallenfyre-rumpali Adrian Erlandssonin, joka halusi keskittyä muihin projekteihinsa. Kun trion muut viralliset jäsenet Greg Mackintosh ja Hamish Glencross ovat kumpikin keski-ikäisiä hevitähtimaailman konkareita, Waltteri pudottaa yksinään superryhmän keski-iän kolmenkympin tienoille.

Waltteri raivasi pian tiensä Vallenfyren keikkarumpalista bändin viralliseksi jäseneksi ja siitä vielä Paradise Lostin rumpusetin taakse. Tarina olisi jo tällaisenaan suomalaiselle lukijalle kiehtova, mutta suorastaan inhan imelän iltasadun siitä tekee Waltterin tausta.

Syy, miksi Waltterin vaatekaapista ja levyhyllystä löytyy iso kasa kulunutta Paradise Lost -kamaa ei ole ainoastaan se, että bändin jäsenenä matskua nyt vain huomaamatta kertyy. Ei — Waltteri kasvoi aikuiseksi ammattimuusikoksi kuunnellen puhki Greg Mackintoshin kynästä tulleita biisejä. Nyt hän tekee musiikkia teini-iän sankariensa kanssa.

Fear Those Who Fear Him -levyllä Waltteri sai olla virallisesti mukana Vallenfyren sävellysprosessissa. Tilanne vaati ristikuulustelua sekä Gregin että Waltterin itsensä näkökulmasta. Miehet vastailivat kysymyksiin erityisemmin toistensa vastauksista tietämättä.

Iltasadun alku

Vallenfyre etsi keikkarumpalia Facebookin kautta. Bändi pyysi kokelaita soittamaan pari Vallenfyre-biisiä, videoimaan tilanteen ja lähettämään videon bändille. Hakijoita oli paljon.

– Mutta on ihmeellistä, miten moni ei tee mitä pyydetään. Ihmiset lähettävät videoita, joissa soittavat jotain ihan muuta, tai mitä ikinä, Greg äimistelee.

– Tiputin sellaiset tietty heti. Sitten jäivät ne tyypit, jotka oikeasti tekivät mitä pyysin. Lopulta heistä erottui edukseen kaksi soittajaa. Waltterin kanssa minulla kuitenkin synkkasi heti. Tulin hänen kanssaan toimeen tosi hyvin.

– Tekniset taidot ovat tietty tärkeä juttu. Mutta jos aikoo oikeasti matkustella kiertuebussin ahtaissa tiloissa jonkun kanssa, siitä tyypistä on pakko tykätä. Waltterin kanssa homma toimi alusta pitäen.

Waltterin näkökulmasta rekryprosessi meni ”mitä parhaiten päin”.

– Paikka lohkesi mulle, mikä tuntui tietysti lottovoitolta.

Waltteri rummutteli Vallenfyren kiertueilla vuoden päivät, kunnes Adrian Erlandssonin oli jätettävä myös Paradise Lost muiden kiireidensä vuoksi. Greg pyysi Waltteria tuuraamaan Adriania parin festarikeikan ajaksi, eikä Waltterilla yllättäen ollut mitään ajatusta vastaan.

– Suostuin tietenkin välittömästi. Melko pian tämän jälkeen alkoi valjeta, että mun täytyisi soittaa koko loppuvuoden keikat Paradise Lostin kanssa. Se tuntui hyvin epätodelliselta mutta mahtavalta. Loppujen lopuksi asiat etenivät niin, että pääsin bändiin vakituiseksi jäseneksi kesällä 2016.

Ensimmäinen kerta lavalla Gregin kanssa – sekä Vallenfyren että Paradise Lostin riveissä – oli Waltterille mielenpainuva kokemus.

– Kumpikin tietysti jännitti melkoisesti. Mutta koska biisit oli treenattu siihen mennessä hyvin, jännitys hävisi keikan edetessä nopeasti ja tilanteesta pystyi vain nauttimaan täysillä.

Gregin ja Waltterin ikäero ei ole kummankaan mielestä tuonut ongelmia henkilökohtaisella tasolla, vaikka Greg joutui alkuun pohtimaan asiaa.

– Olen Waltteria tuplasti vanhempi! Mutta kun aloimme kiertää yhdessä, se oli välittömästi hauskaa. Tulimme toimeen tosi hyvin. Waltteri vitsaili ja kutsui minua alkuun ”iskäksi”, koska näytin siihen aikaan aika paljon hänen vanhemmalta versioltaan.

– Alkuun Waltteri ei tosin puhunut kovin hyvää englantia. Eli me vinoilimme vastavuoroisesti siitä hänelle. Nykyään hän puhuu tosi sujuvasti ja on itse asiassa omaksunut paljon meidän pohjoisenglantilaista huumoriamme.

Vallenfyren ensimmäisellä jenkkikiertueella Waltterin ikä sai aikaan huvittavia tilanteita. Keikkojen ikäraja on tietyissä Amerikan osavaltioissa 21 – eikä Waltteri ollut vielä saavuttanut tätä merkkipaalua. Greg hekottelee yhden Seattlen-keikan muistolle.

– Waltteria ei päästetty edes keikkapaikan backstagelle! Hän joutui siis vain seisoskelemaan väkinäisesti yleisön joukossa ennen show’ta. Ja hänet paimennettiin takaisin yleisön puolelle, kun keikka loppui.

Tyly suomalainen biisinteossa

Soittopuolella Greg kehuu Waltterin luovaa otetta sekä kykyä taipua tarvittaessa mihin tahansa genreen. Vallenfyre on tiukasti vanhan koulukunnan kuolometallia mutta käyttää hyväkseen samaisen genren kaikkia kulmia punkista ja crustista synkimpään doomiin.

– Waltteri on hyvä improvisoimaan. Kun hän aloitti Vallenfyren keikkarumpalina, hän soitti biisejä joka ilta vähän eri tavalla. Aluksi se oli ärsyttävää. Mutta pidemmän päälle siitä tuli oikeastaan hauskaa.

Waltteri sai improkykyjensä vuoksi uuden levyn äänityssessioissa paljon liikkumatilaa.

– Se teki levystä vielä astetta spontaanimman kuuloisen, Greg kehuu.

Vallenfyren biisit tulevat Gregin kynästä erittäin täydellisinä, eikä muu bändi osallistu itse sävellysprosessiin suuremmin.

– Siinä vaiheessa, kun Greg lähettää tekemänsä biisin meille muille, se on jo sen verran pitkälle mietitty, että hyvin harvoin siihen löytyy enää parannusehdotuksia – joitakin pikkuriikkisiä sovituksellisia jippoja lukuun ottamatta, Waltteri sanoo.

Greg näkee Waltterin osuuden biisinteossa hieman eri lailla.

– Waltterilla on hyvä korva sille, kun homma ei toimi fiilistasolla… eli kun jokin kohta käy tylsäksi. Waltteri pitkästyy tosi helposti. Minä itse asiassa tykkään siitä, koska olen itsekin sellainen.

Mitä pitkästyminen tässä siis tarkoittaa?

– Eli jos biisi tai biisin osa on liian pitkä. Tai turha. Sitä on säveltäjänä hankala arvioida itse, koska on niin lähellä omaa juttuaan.

– On siis hyvä, että ympärillä olevat ihmiset kertovat sen. Luotan Waltteriin, jos hän sanoo jonkin kohdan tuntuvan turhalta. Itse en ole ehkä tajunnut sitä, mutta Waltteri on todennäköisesti oikeassa. On hienoa, että minulla on säveltäessäni mukana Hamish ja Waltteri, joiden mielipiteisiin voin luottaa.

Waltteri siis myös uskaltaa sanoa, jos hän ei tykkää tietystä biisistä tai kohdasta?

– Ehdottomasti. Joskus Waltterin palaute on itse asiassa aika tylyä! Tai se kuulostaa siltä, koska hänen englantinsa ei aina ole niin sujuvaa.

Tämä saattaa toisaalta olla vain yleissuomalainen ominaisuus. Me emme osaa sosiaalisia hienouksia samalla lailla kuin britit.

– Älä muuta sano. Muistan, kun Waltteri aloitti kiertämisen kanssamme. Hän saattoi sanoa äänimiehelle vain tylysti: ”Rummut kovemmalle.” Tai: ”Rummut hiljemmalle.” Minä jouduin sanomaan hänelle useampaan kertaan, että hei, yritä edes sanoa ”please”.

– Waltteri vain sanoi, ettei suomen kielessä edes ole tuota sanaa. En ollut koskaan kuullutkaan sellaisesta! Mitä ihmettä? Englanniksi sinun on sanottava ”please”, ei mitään mutinoita. Jouduin siis vähän kouluttamaan Waltteria käytöstavoille!

Unelmien täyttymys (jos siis saa nukuttua)

Waltteri on siis kotiutunut Gregin miehistöön kuin lahjakas kameleontti. Mutta miltä tämä tuntuu henkilökohtaisella tasolla? Miltä Waltterista tuntuu soittaa biisejä, jotka on tehty ennen hänen syntymäänsä ja joita on tullut kuunneltua teini-iässä uupumukseen asti?

– Aluksi se tietysti tuntui perin oudolta ja sanotaanko, että unenomaiselta.

– Ehkä kuitenkin vielä erikoisempaa on raapustaa välillä, esimerkiksi bändin nimmarisessioissa, oma nimi johonkin vanhempaan levyyn, jonka tämä fani on todennäköisesti hankkinut kauan ennen kuin itse olen edes syntynyt!

Mikä koko kuviossa on ollut parasta tähän mennessä?

– Tietysti se, että saan soittaa työkseni lempimusiikkiani näiden huikeiden muusikoiden kanssa. Sekä se, että olemme tulleet hyvin läheisiksi ystäviksi.

– Kohokohdat tällä hetkellä molempien bändien kanssa ovat tietysti nämä tänä vuonna julkaistavat levyt, joiden parissa viimeinen vuosi on tullut aktiivisesti häärättyä ja joihin olen todella tyytyväinen.

Ja mikä pahinta?

– Se, jos joutuu nukkumaan Gregin kanssa samassa hotellihuoneessa. En ole ikinä kuullut kenenkään kuorsaavan niin järjettömän kovaäänisesti, heh!

Juttu on julkaistu Infernon numerossa 5/2017.