”Jos keskittyy pelkästään negatiiviseen, eihän sitä pian enää muuta näekään” – haastattelussa Phil Anselmo

Poltetut sillat valaisevat tietä, kun rakastettu ja halveksittu metalli-ikoni Philip H. Anselmo jatkaa tutkimusmatkaa musiikkiin ja omaan itseensä.

21.04.2018

Phil Anselmolla on maine. Panteran karskina solistina maailmankuuluksi tullut Philip Hansen Anselmo on metallin ikoni, joka on rakentanut oman legendansa kovalla työllä, rankalla musiikilla, hurjilla keikoilla ja raskailla huveilla. Hän on raskaan rockin monitoimimies, joka on vetänyt toisella kädellään vähintään tusinaa bändiä ja toisella omaa levy-yhtiötä. 

Samaan aikaan tämä uuttera työn sankari osaa olla myös pahasuinen leuhottaja, joka ei aina joko käsitä tai piittaa siitä, millaisilla asioilla voi vitsailla ja millaisilla ei. Tästä hän on saanut paljon äkäistä palautetta arvovaltaisiltakin tahoilta. 

Se, että Anselmolla on aina kädet täynnä työtä ja mahdollisesti vitutuskäyrä jyrkässä nousussa, vaikuttaa moneen häneen liittyvään asiaan, muun muassa lehtijuttuihin. Alan ihmiset tietävät, että Anselmo tekee mitä tahtoo. Ellei häntä huvita antaa haastatteluja, hän lakkaa antamasta niitä, toivoivatpa muut mitä tahansa. Toisaalta hän saattaa olla mitä vilpittömin ja fiksuin haastateltava, kun sattuu sille päälle.

Tänään Phil Anselmoa huvittaa. Hän napauttaa kotonaan Skypen auki selvästikin halukkaana puhumaan asioistaan. Jossakin New Orleansin liepeillä on alkamassa hyvä iltapäivä. 

– Mä asuin aika pitkään Teksasissa, mutta palasin sitten tänne Louisianaan, koska olen kotoisin täältä, Anselmo jorisee verkkaisella syvän etelän tyylillään. – New Orleans on tosi sivistynyt kaupunki. Siis ihan koko Amerikan mittakaavassa.

Anselmon puhe kuulostaa siltä kuin hän yrittäisi kroonisesti esittää hiukan kovempaa kuin on ja pitelisi samaan aikaan keuhkoissaan kunnon henkosia, niin kuin taitaa pidelläkin. Hänen jorinastaan tulee hauskasti mieleen wrestling-legenda Randy ”The Macho Man” Savagen teatraalinen ääni.

– New Orleans tunnetaan kaikkialla, vaikka se ei ole mikään kovin iso paikka. Täällä asuu kaikenlaisia ihmisiä pikkuruisella alueella. Mulla on täällä sukua ja ystäviä, ja olen kokenut täällä hyvää meininkiä ja huonoja aikoja. Toisin sanoen mulla on täällä elämä, laulaja sanailee. 

Sanotaan, että taide imitoi elämää. Philip H. Anselmo & The Illegalsin toisen albumin Choosing Mental Illness as a Virtuen kohdalla tuo vanha klisee saattaa hyvinkin pitää paikkansa. Raa’an ja kaoottisen metallin liejuinen pohjavire kuulostaa siltä kuin se pulppuaisi syvältä Louisianan suonsilmäkkeiden pimeydestä. 

Voi myös olla, että se peilaa luojansa sielua. Onhan Philip H. Anselmo & The Illegals sentään Philin sooloprojekti. Ainakin periaatteessa. 

– En mä oikein tiedä, onko tämä yhtään sen henkilökohtaisempi projekti kuin mikään muukaan, Anselmo tunnustaa. – Bändihän tämäkin on, ja nyt kokoonpanokin tuntuu vakiintuneen. Kaikki mitä teen kantaa tavallaan nimeäni. Jokaisella projektilla on oma identiteettinsä, kuvastonsa ja aiheensa, mutta pohjalla on aina meikäläisen asenne. 

Hän hiljenee hetkeksi ja murahtaa sitten, että jokainen musiikillinen hanke on omanlaisensa ilmaisumuoto.

– Illegalsilla on mun kuvioissani oma paikkansa ja tilansa. Voi olla, että se on erityisen lähellä mua siinä suhteessa, että se on hyvin paljasta ja riisuttua kamaa. 

Anselmo ei ole raivannut Illegalsille tilaa erityisen suunnitelmallisesti. Pikemminkin hän on antanut sen etsiä paikkansa itse.

– Tällä toisella albumilla ideana oli mennä äärimmäisyyksiin modernissa hengessä. Kun tein näitä biisejä, kuuntelin paljon australialaista death metalia. Mutta en mä tiedä, viittaako levy kuitenkaan sinne päinkään. En ole hyvä kitaristi, mutta olen luova soittaja. Kun tekee riffejä siltä pohjalta, lopputulos on aina vähän sitä sun tätä.

Illegalsin debyytin Walk Through Exits Onlyn (2013) nimi alleviivasi musiikin vihaista siltojen polttelun tunnelmaa, mutta sen seuraajan otsikko on moniselitteisempi. Choosing Mental Illness as a Virtue kuvaa tilannetta, jossa ihminen päättää pitää mielisairauttaan etuna. Se on mielenkiintoinen vinkkelinvaihdos, jossa heikkous muuttuu vahvuudeksi silkalla tahdonvoimalla. Temppu on melkoinen, sillä henkiset ongelmat ovat edelleen monille häpeällinen stigma, heikkouden merkki ja huomattavasti vakavampi imagohaitta kuin moni fyysinen sairaus.

– Nimen voi ymmärtää ihan miten tahtoo. Mulle siinä on kyse omasta suhteestani mielisairauksiin. Niitä kulkee suvussa sekä isän että äidin puolella. Mitä enemmän ikää tulee, sitä useammin mietin niitä juttuja. Kuinka suuri osa näistä ongelmista on verenperintöä? Entä kuinka suuri osa on peräisin ympäristöstä, kokemuksista ja kasvatuksesta? 

Anselmo jatkaa, ettei tiedä miksi reagoi asioihin niin kuin reagoi. 

– Mun on välillä tosi vaikeaa elää itseni kanssa. On ollut paljon pimeitä aikoja ja masennusta. Olen kuitenkin ymmärtänyt, että suurin osa synkkyydestä on olemassa ainoastaan pääni sisällä. Se ei ole aivojeni ulkopuolella eikä hallittavissani. Sen sijaan ulkopuolinen maailma on täynnä mahdollisuuksia.

Masennuksen tuhoavin voima on juuri sen kyky estää ihmistä näkemästä valoa ja tuntemasta iloa. Miten halvaannuttava mielisairaus kääntyy eduksi?

– En mä muista ihmisistä tiedä, mutta mulla on siinä yksi valtti puolellani. Musiikki. Se on ylellisyyttä ja todellinen onnenpotku. Musiikki on kanava, jonka kautta voin purkaa niitä elämäni osa-alueita, jotka ovat menneet tukkoon jonkin henkisen konfliktin vuoksi. 

Myrskyjä elämän virrassa

Se, että Philip Anselmon kaltainen kovis antautuu Choosing Mental Illness as a Virtuella tarkastelemaan omaa sielunelämäänsä, ei oikeastaan yllätä. Viime vuodet ovat olleet hänelle ristiriitaista aikaa. Yhtäältä moni asia on paremmin kuin koskaan, toisaalta on riittänyt ongelmia. Näkyvimmät niistä hän on aiheuttanut itse. 

Heroiinin yliannostukseen vuonna 1996 kuollut (kyllä, hänet saatiin elvytettyä ajoissa) Anselmo on kertonut jättäneensä kovat huumeet viime vuosikymmenen puolivälissä, mutta niihin koukuttumista jouduttaneet selkäkivut piinaavat häntä edelleen. Terveemmät elämäntavat ovat tehostaneet lavakarismaa ja luovuutta, mutta samalla hän on ajautunut tekoihin ja tilanteisiin, joissa on ollut selittämistä ja pahoittelemista.

Mutta miten Phil Anselmolla juuri nyt menee? Ensi kesänä viisikymmentä täyttävä mies kertoo olevansa jatkuvassa kehityksen tilassa. 

– Elämä virtaa eteenpäin. Mä teen jatkuvasti uutta musiikkia ja työstän samalla itseäni kriittisesti. Enkä pelkästään henkisesti vaan myös fyysisesti. Multa on hajonnut paljon paikkoja vuosien mittaan. Koko luuranko on mennyt vähän vituilleen. Alkuvuodesta mulle tehdään vielä yksi leikkaus. Luulen, että se on viimeinen. Tai ainakin toivon, että se auttaa. 

– Mä olen myös lopettanut ryyppäämisen. Miksikö? Koska mä tiedän jo, miltä viina maistuu ja kuinka se muhun vaikuttaa. Kroppa tuntuu muutenkin aamuisin siltä kuin olisin jäänyt rekan alle. Jos sen päälle olisi vielä krapula, se olisi jotain aivan käsittämättömän hirveää. Oli todella helppo päätös lopettaa juominen kokonaan. 

Eleletkö siis nykyisin ihan selvinpäin?

– No jaa, saatan mä poltella vähän ruohoa, koska se tekee hyvää sielulle. Mene ja tiedä, onko se selvinpäin elelemistä, Anselmo naurahtaa ja vetää henkeen niin, että varmasti kuuluu. 

Pari vuotta sitten Phil Anselmo oli kovassa kännissä, kun hän suuttui Dimebash-tribuuttikonsertissa häntä rasistiksi nimitelleille huutelijoille niin, että karjahti näille ”white power!” ja teki natsitervehdyksen. Seurasi melkoinen skandaali. Anselmo pyyteli anteeksi ja selitteli tekoaan vankalla humalalla, kovalla suuttumuksella ja sarkastisen mustalla huumorilla, kun oli ensin saanut kuulla kunniansa monelta taholta, esimerkiksi Machine Headin Robb Flynniltä ja Anthraxin Scott Ianilta. Vaikka esimerkiksi King’s X -yhtyeen (avoimesti homoseksuaali afrikanamerikkalainen) basisti-laulaja Doug Pinnick kommentoi, ettei hänen tuntemansa Phil Anselmo ole mikään rasisti, moni ei sitä usko eikä tule koskaan uskomaan. 

Totuutta Anselmon asenteista ei voi selvittää Googlella, ja noiden tapahtumien puheeksi ottaminen vetää Anselmon yhä vähäsanaiseksi. Hän ei halua puhua aiheesta enää. Ei yhtään. Kun hän sitten alkaa puhua, hän vaikuttaa yhtä aikaa sekä katkeralta että jotakin oppineelta.

– Elämä on opettanut mulle, että jokainen, joka saavuttaa jonkinlaista mainetta – hyvää tai huonoa – joutuu kritiikin kohteeksi. Jos joku haluaisi oikeasti saada selville, millainen ihminen olen, hän voisi vaikka tutkia elämäntarinaani. Silloin kävisi nopeasti ilmi, että moni muhun kohdistunut syytös ja panettelu on täyttä roskaa, valhetta ja suurentelua.

Anselmo kiihtyy kuin leimattu mies, joka tietää mokanneensa pahasti mutta ei silti suostu nöyrtymään. Hän tuntuu olevan vihainen niille, joita puolustuksen puheenvuoro ei kiinnosta. 

– En ole sellainen kuin on kirjoitettu. Saatanan bloggarit ja muut klikkausten hamuajat, joilla ei ole minkäänlaista journalistista moraalia ja jotka eivät halua perehtyä asioihin lainkaan, tekevät juttuja, joissa asiaa katsotaan yhdestä kulmasta. Ja sitten kuuluu kliketi-vitun-klik. Tai sitten yleisö lukee vain otsikon ja pitää sitä koko totuutena, koska siinä on heille sopiva narratiivi. 

Mikä sitten on totuus?

– Se onkin hyvä kysymys. Elämä on yksityiskohtaista ja monimutkaista. Ihmiskunta on erittäin kompleksinen elukka. Sen huomaa, kun viettää aikaa oikeassa maailmassa. Se on eri paikka kuin nettimaailma. Netti heijastaa kyllä tiettyjä oikean maailman puolia, mutta ellei tutki jotakin asiaa oikeassa maailmassa, ei voi ymmärtää sen todellista luonnetta.

Anselmo puhkeaa hivenen huuruiseen monologiin, josta ymmärtää lähinnä sen, että tapahtunutta seurannut oman itsensä kriittinen tarkastelu on pannut hänet miettimään asioita.

– Tarvitaan miljoonia erilaisia ihmisiä, erilaisia kulttuureja, kieliä, ulkonäköjä, käyttäytymistapoja ja unelmia, jotta tämä ihana paikka, jota Maaksi kutsutaan, jatkaa pyörimistään. Jos keskittyy pelkästään negatiiviseen, eihän sitä pian enää muuta näekään. Sen sijaan voisi keskittyä positiivisiin asioihin. Sanoja ei pitäisi käyttää aseina. Ne pitäisi asettaa oikeaa kontekstiin. Voisi puhua positiivisesti mutta totuudenmukaisesti. 

– On erikoista, että ihmiset, jotka eivät ole ikinä käyneet kotiosavaltionsa tai kotimaansa ulkopuolella, saati matkustaneet maailman ympäri, voivat olla niin vahvasti ja autoritäärisesti mieltä asioista. Eiväthän he voi tietää, millainen maailma on! Se on monimuotoinen, suurenmoinen ja kaunis, ja se voi olla myös petollinen ja julma. Me itse päätämme, millainen maailma on. Ja me teemme sen yksilöinä. 

Yhtä hyvin voisi väittää, että me teemme sen yhdessä.

– Mä en pidä ryhmistä… No, okei, muutamasta bändistä korkeintaan! Mutta en tykkää poliittisista ryhmittymistä, en jengeistä, en yhteenliittymistä. En halua hengailla suosittujen kanssa enkä epäsuosittujen seurassa. Olen individualisti. Suosittelen, että kaikki opettelevat seisomaan omilla jaloillaan. On vain ajan kysymys, milloin ihminen mokaa. Mutta niinhän elämästä oppii! Kun tekee virheitä, oppii olemaan parempi ja näkemään asiat sellaisina kuin ne ovat. Ihmisenä olemisen kauneus piilee epätäydellisyydessä.

Mutta mitä tulee mahdollisuuteen tuoda esille oma näkemys, Phil Anselmon asemassa olevalla henkilöllä on siihen tavallista paremmat mahdollisuudet. Yksi hyvä tapa voisi olla kirjoittaa kirja, joko elämäkerta tai muu tietoteos.

– Joo, kustantamot ovat tarjonneet mulle suuria rahasummia. Olen kieltäytynyt niistä, ja mulla on siihen muutama syy. Ensinnäkin mä olen vielä liian nuori tekemään elämäkertaa. Ja jos ajatellaan vaikka tällaista haastattelua, niin juuri nyt mulla on rento ja rauhallinen olo. Tunnen, että voin pysyä totuudessa ja avata sulle sitä, mihin uskon, kuka olen ja miltä musta tuntuu. Samaan aikaan kuitenkin haluan pitää monet asiat yksityisinä. Jokaisella ihmisellä on oikeus yksityiselämään.

– Sitä paitsi mä muistan elämästäni vähän liikaa. Mulla on aivan selkeitä muistoja ihan ensimmäisiltä elinvuosiltani. Jos alkaisin kirjoittaa siitä kaikesta, niin mitä siitäkin tulisi? Varmaan jokin järjetön tietosanakirja. Ei mulla ole aikaa sellaiseen. Olen myös tosi itsekriittinen… Saatana, kun kirjoitin joskus nyrkkeilyblogia, niin meni aina kolme päivää, että sain aikaiseksi kaksi omasta mielestäni kelvollista kappaletta tekstiä. En usko, että olisin ikinä tyytyväinen tekstiini. 

Rakkaudesta lajiin

Phil Anselmo on huomattavasti itsevarmempi ja tuotteliaampi muusikkona kuin kirjoittajana – kenties siksi, että brutaali metalli saa hänet voimaan paremmin. Anselmo pyörittää omaa Housecore Records -levy-yhtiötään yhdessä puolisonsa Kate Richardsonin kanssa. Hän naurahtaa, että mikäli tahtoo ymmärtää riippumattoman levy-yhtiön arkea, on käsitettävä, miten musiikin maailma ylipäänsä makaa.

Kun Anselmo ryhtyi ammattimuusikoksi, musiikkiala oli vielä väkevästi elossa. Siitä kertoo esimerkiksi seikka, että hänen tunnetuimman bändinsä Panteran brutaaleja levyjä on myyty maailmanlaajuisesti yli kuusi miljoonaa kappaletta. Nykyisin tällaisia lukuja ei näissä ympyröissä enää juuri näe. Anselmon vanhan liiton näkökulmasta musiikkialan kunto määritellään myynneillä. Hän sanoo, että bisnes on kokenut dinosaurusten kohtalon, eli on olemassa enää lähinnä leikeissä. 

– Pyöritän Housecore Recordsia puhtaasti rakkaudesta lajiin. En mä siitä mitään varsinaisesti hyödy. Musta vain on ihanaa heittää rahaa siihen kuiluun. Mitä muuta mun muka pitäisi sillä tehdä? Mä en enää ryyppää tai osta kovia aineita kadulta. Johonkinhan rahat pitää käyttää!

Anselmo voisi pitää Housecore Recordsia vaikka pelkästään omien toinen toistaan epäkaupallisempien projektiensa julkaisukanavana. Hän on vaikuttanut tai vaikuttaa sellaisissa bändeissä kuin Arson Anthem, Christ Inversion, Southern Isolation, Viking Crown, Eibon, Down, Superjoint Ritual, Necrophagia, Philip H. Anselmo & The Illegals, Scour ja En Minor. Jopa 1990-luvun metalliskeneä hallinnut Pantera oli hänelle pelkkä bändi muiden joukossa. 

– Mä olen aina ollut vapaa toimija. Panterasta tuli tosi suosittu ja sen levyjä myytiin paljon, mutta sekin oli vain yksi osa kokonaisuutta. Kaikki kunnia Panteran faneille, mutta mulle sekin oli pelkästään yksi tapa näyttää, mihin pystyn äänelläni, joka on sittemmin kehittynyt tai taantunut, ihan miten vain. 

Miksi bändejä ja projekteja sitten on oltava niin jumalaton määrä? Anselmo vastaa, että jokainen niistä edustaa erilaista musiikkityyliä, joka kiinnostaa häntä. Joskus huvittaa soittaa deathiä, bläkkistä tai hardcorea, ja miksipä kaikkea vetäisi samalla jengillä. Eikä tässä ole kyse puuhastelusta vaan seikkailemisesta ja tutkimusmatkailusta.

– Mitä enemmän erilaisia ilmaisumuotoja otan haltuuni, sen parempi. Olen tehnyt musiikin kentällä jo vaikka mitä, mutta en vieläkään tarpeeksi – en läheskään. Jos miettii musiikin historiaa, niin mähän olen vasta raaputtanut vähän sen pintaa, jos sitäkään. Mulla on vielä paljon opittavaa musiikista. Jos tekee niin kuin minä, eli pyörittää monia bändejä yhtä aikaa, ne on hyvä pitää erillään. Sen, mitä kuulija imee itseensä, pitää olla puhdasta.

– Tässä on myös sanoma. Haluan sanoa, että musiikki on valtavan laaja alue ja sitä tulee tutkia joka puolelta. On esimerkiksi death metalin tekijöitä, joita kiinnostaa aivan muunlainenkin musa, mutta sitä puolta heistä ei kuulla milloinkaan. No joo, joku saattaa joskus väsätä jonkun yksittäisen ambient-albumin, mutta siihen se melkeinpä jää. 

Kenellä jää, kenellä ei. Phil Anselmo kuvailee Choosing Mental Illness as a Virtueta uudeksi aluksi, jota tulee seuraamaan varsinainen uuden musiikin vyöry. Työn alla on muun muassa goottirockhanke En Minor.

– Nyt muuten loppuu se projektien päällä istuskelu. Voin kertoa, että vuosi 2018 tulee olemaan silmät avaavaa aikaa niille, joita kiinnostaa ylipäänsä yhtään, mitä mä teen. Mua tulee olemaan hyvin, hyvin, hyvin vaikea kehystää tai lokeroida. Tutkimusmatka jatkuu. 

KAINALO: Anselmo – metallin Morrissey?

Kun Phil Anselmo antoi haastatteluja Philip H. Anselmo & The Illegalsin ensimmäisen albumin Walk Through Exits Onlyn aikaan, hän hämmästytti monet tunnustautumalla vannoutuneeksi The Smiths -faniksi. Machesterilainen klassikkoindiebändi ei ole musiikkia, johon hänet ensimmäiseksi yhdistäisi.

Anselmon mukaan jopa Housecore Recordsin slogan We Owe You Nothing on johdettu The Smithsin I Don’t Owe You Anything -biisistä.

– Äärimusiikkia tehdään kaikissa genreissä, ja The Smiths on äärimmäinen bändi, Anselmo kertoi Radio.comille. – Sen musiikissa on huumoria, ja joskus se on hyvin poppia, mutta toisinaan myös todella synkeää. Luulen, että Smithsin synkkä puoli voisi vedota myös metalliyleisöön. 

Anselmo kertoo pitävänsä Smithsin laulajan Morrisseyn sanoitusten rehellisyyttä ja huumorilla silattua synkeyttä vaikuttavana, samoin tämän persoonallista tyyliä, ääntä ja lavakarismaa.

– Luuletteko tietävänne jotain masennuksesta ja itseinhosta? Kuunnelkaa Morrisseyta! The Boy With a Thorn in His Side voisi kertoa vaikka minusta. Ja kun kuulee Morrisseyn äänen, sen tunnistaa aivan yhtä helposti kuin jonkun King Diamondin. Se on todellisen onnistumisen merkki. 

Myös yhtyeen soittajien otteet miellyttävät häntä.

– Johnny Marr on mielettömän hyvä kitaristi ja nerokas biisintekijä. This Charming Manin riffi on todella hankala ottaa haltuun. Ja kuunnelkaahan, miten Smithsin rumpali kasvattaa Death of a Disco Dancer -biisiä ja päätyy soittamaan juttuja, joita John Bonhamkin tekisi. 

Philip Hansen Anselmo ja Steven Patrick Morrissey ovat pintapuolisesti hyvin erilaisia artisteja, mutta ristiriitaisia tunteita herättävinä hahmoina heissä on paljon samaa. Anselmon tavoin Morrissey on joutunut usein hankaluuksiin kommenttiensa vuoksi.

Morrissey on esimerkiksi ehdottanut, että David ja Victoria Beckham raahattaisiin ruoskittaviksi, nimitellyt kiinalaisia alemman lajin edustajiksi sen perusteella, mitä nämä tekevät eläimille, haukkunut kursailematta valtavan joukon poliitikkoja ja kuninkaallisia, vähätellyt Norjan massamurhaa ja syyllistänyt seksuaalisen ahdistelun uhreja. 

Ja kuten Anselmo, Morrisseykin sanoo, että häntä mustamaalataan irrottamalla lausuntoja niiden konteksteista. 

Julkaistu Infernon numerossa 1/2018.

Lisää luettavaa