Aprillipäivänä se vihdoin tapahtui. Asia, jota olen toivonut hiljaa ajatuksissani vuosikymmeniä, mutta jonka toteutumisen puolesta en olisi uskaltanut pistää senttiäkään likoon: Slash ja Axl Rose nousivat yhdessä lavalle ja taustalakanassa komeili Guns N’ Roses.
Vaikka bändejä on toki tullut ja mennyt vuosien varrella ja aikuisikään ehtiessä musiikkimaku on laajentunut ja mieltymykset jonkin verran muuttuneet, on Guns N’ Rosesilla edelleen pysyvä paikka meikäläisen sydämessä. Onhan sitä tullut pompittua ympäri olohuonetta You Could Be Minen tahdissa jo alta kouluikäisenä, joten miksei olisi.
GN’R ehti kuitenkin lähes tukehtua hengiltä Axl Rosen kuristusotteessa ennen kuin pääsin kokemaan yhtyeen hurmoksellista keikkaa. Kun se vihdoin tapahtui, oli sekä alkuperäinen että 1990-luvun alussa Use Your Illusion -kiertueilta tuttu kokoonpano muisto vain, ja lavalle noussut GN’R olikin enää Axl & kumppanit. Onneksi Rose oli sentään tuolloin vuonna 2006 hyvässä tikissä niin fysiikaltaan kuin – mikä tärkeintä – ääneltään.
Mutta ei se nyt kuitenkaan ihan vastannut sitä hurmosta, joka huokuu vaikka St. Louisin mellakkakeikalta tai muista lukuisista 90-luvun alun konserteista, joita jälkipolville kuvattiin.
Joten ilman muuta olen ottanut tämän reunionin vastaan ilolla. Varsinkin jos Axlin ja vanhojen kollegoidensa hermot pitävät ja välit pysyvät niin hyvinä, että yhtye päättää tulla esiintymään myös lähemmäs Pohjolaa Jenkkirundin jälkeen.
Sen lähemmäs 90-luvun alun keikkatunnelmia kun ei voi päästä.
Kaikkia ei paluu tietenkään miellytä. Osa ei edes kutsu tapahtumaa paluuksi, sillä kaksi on joukosta poissa: Izzy Stradlin ja Steven Adler. Ilman heitä lavalla on edelleen vain varjo aidosta alkuperäisestä Guns N’ Rosesista, olkoonkin että Slash, Duff ja Axl ovat yhdessä.
Izzyn poissaolosta mielensä pahoittamisen vielä ymmärrän. Olihan hän aina se aliarvostetuin biisinkirjoittaja ja muusikko bändissä, komppikitaristi joka vetää vertoja vaikka Malcolm Youngille. Mutta niin kauan kuin perjantaina Troubadourin lavalle noussut Guns N’ Roses esittää vanhaa materiaalia, on Izzy kutakuinkin korvattavissa. Johan sen osoitti jo Gilby Clarke 1991, joka paikkasi tuolloin lätkimään lähteneen Stradlinin.
Kaipaan Izzyä takaisin, mikäli paluukeikkojen jälkeen yhteistyö sujuu niin hyvin, että miekkoset mielivät säveltää uutta materiaalia. Olkoonkin, että Slash ja Axl ovat kyllä osoittaneet kykynsä kirjoittaa loistavia kappaleita itsekseenkin.
Steven Adler onkin sitten aivan toinen juttu. Moni kaipaa Adlerin primitiivistä groovea ja tatsia, josta on vuosien saatossa tullut Appetite for Destruction -debyyttilevyn suola. Ainakin joillekin.
Itse en ole Adlerin soitossa ikinä huomannut mitään niin ihmeellistä, että ehdottomasti haluaisin miehen takaisin kannujen taakse tai muuten rahat takaisin. Mieluummin näkisin rummuissa vaikka Matt Sorumin, joka vaikutti bändissä aktiivisesti yhtä kauan kuin Adler. Onhan Sorumin soitto kieltämättä hieman kulmikasta, mutta Slash–McKagan–Sorum-kombo on aina toiminut kuin junan vessa.
Nyt kun Axl ja Slash on viimein saatu yhdessä lavalle, on parempi istuttaa rumpupallille joku, joka varmasti hoitaa tonttinsa ja johon voi luottaa. Frank Ferrer on siis hyvä valinta, onhan mies ollut Axlin matkassa jo vuodesta 2006 eli aikajanalla katsottuna pisimpään kuin yksikään toinen rumpali. Huumeongelmistaan tutun Steven Adlerin turnauskestävyys erityisesti pidemmällä kiertueella on liian iso kysymysmerkki tässä vaiheessa.
Vielä tässä vaiheessa pitää muistaa, että Guns N’ Roses palaa vanhalla kokoonpanolla (tai ainakin siis melkein) nimenomaan keikoille. Keikoilla bändi on aina tiivistynyt Axl Roseen ja Slashiin. Jonkin verran myös Duffiin, mutta kirkkaimmat spottivalot on varattuna laulajalle ja soolokitaristille, niin kuin vanhassa kunnon rockbändissä kuuluukin.
Joten kun nämä kaksi herrasmiestä ovat vihdoin haudanneet sotakirveet ja esiintyvät jälleen rinnakkain, ei mielestäni kauaa tarvitse miettiä, mennäkö keikalle vai ei.
Mitä paluun tekevältä Guns N’ Rosesilta sitten voi odottaa? Ymmärrän, ettei enää ole 80-luvun loppu tai 90-luvun alku. Mutta niin ymmärtää myös Rose ja kumppanit.
Kauan on aikaa siitä, kun valkoisissa shortseissa maanisesti laulanut Axl tai nahkahousut jalassa, tupakka huulessa ja Les Paul -kitara kädessä lavalla kirmannut Slash kietoivat katsojat pikkusormiensa ympärille ja antoivat joka ilta yleisölle maailman parhaan rock’n’roll-show’n.
Troubadourin keikasta on julkaistu yllättävän vähän materiaalia sosiaalisissa medioissa (syynä tähän ankara ja tarkoin valvottu kuvauskielto), joten täyttä kuvaa yhtyeen nykykunnosta ei vielä ole. Lyhyiden pätkien perusteella kaikki kuitenkin kuulostaa ja myös näyttää siltä miltä pitää: klassiselta Guns N’ Roses -kokoonpanolta vuonna 2016.
Valkoiset shortsit on jätetty suosiolla vaatekaappiin, mutta karismaa löytyy vaikka muille jakaa. Axl Rosen äänikin tuntuu klippien perusteella olevan paremmassa kunnossa kuin parin vuoden takaisella Appetite For Democracy -kiertueella, jolloin laulu kuulosti pahimmillaan monotoniselta nasaaliulinalta.
Tärkeintä on kuitenkin että biisit toimivat ja potkivat persusta. Ja klippien perusteella juuri näin on. Hyvä!
Kirjoittaessa levylautasella soi: