Harvaa kuolometallijulkaisua on odotettu yhtä suurella innolla, jännityksellä ja mielenkiinnolla kuin Morbid Angelin 1.12. ilmestyvää Kingdoms Disdained -levyä. Silti tieto siitä tuli monelle yllätyksenä. Ilman ennakkovaroitusta iskettiin tulille uusi kappale, levyn nimi ja kansitaide.
Floridan Tampassa vuonna 1983 perustettu death metalin kivijalka on kulkenut vuoteen 2017 mennessä vaiherikkaan polun. Kitaravirtuoosi, perustaja ja johtohahmo Trey Azagthoth on yhtyeen ainoa alkuperäisjäsen. Pitkäaikainen rumpali Pete ”Commando” Sandoval joutui selkäleikkaukseen, oli sivussa vuodesta 2010 lähtien ja tuli uskoon palaamatta yhtyeen riveihin.
Vuodesta 1986 alkaen Morbid Angelin äänenä ja basistina toimi David Vincent, joka örisi kaikilla bändin klassikkolevyillä. Vincent pysyi kyydissä kymmenen vuotta, ja vuonna 1996 hänen kookkaat buutsinsa tuli täyttämään mies nimeltä Steve Tucker. Vincent ja Tucker vaihtelivat paikkaa kuin Putin ja Medvedev konsanaan, ja Tuckerin haihduttua vahvuudesta vuonna 2004 puikkoihin astui taas kukas muu kuin David Vincent.
Odotukset uuden levyn suhteen olivat tuolloin taivaissa, mutta Illud Divinum Insanus (2011) osoittautui karvaaksi pettymykseksi, epämorbidmaisimmaksi levyksi yhtyeen diskografiassa. Pari vuotta elettiin oudon epätietoisuuden aikaa eikä mitään tuntunut tapahtuvan, kunnes bändi ilmoitti vuonna 2015, että Vincent oli jälleen ulkona bändistä. Vielä samana vuonna mikrofonin taakse asteli bassoineen tuttu mies, Steve Tucker.
Alkoi jälleen uusi hiljaiselon ja odotuksen kausi, joka päättyi lokakuussa 2017, kun Piles of Little Arms -kappale ilmestyi kuunneltavaksi. Death metalia oli lupailtu, ja death metalia saatiin. Nyt salamyhkäisyyden verho on pyyhkäisty syrjään ja lisävalaistusta bändin nykytilasta saatavilla.
Äärimusiikkia
Tiesittekö heti alusta alkaen, että tulette tekemään täysipainoisen kuolometallilevyn?
– Sitä minä teen ja rakastan. Olen soitellut kaikenlaista tavaraa, jammaillut paljon kavereiden kanssa ja muuta, mutta kun astun mikrofonin taakse, haluan se olevan kuoloa, Steve Tucker lataa haastattelun kärkeen.
Edellisen levyn aikoihin kuultiin pohdintaa, edustaako death metalin pioneeri ja suunnannäyttäjä enää kuoloa laisinkaan.
– Minulle Morbid Angel on death metal -bändi. Voi tietysti käyttää termiä äärimusiikki, ja joku voi ajatella kuolon jotenkin rajoittavana terminä. Suoraan sanoen jokainen levy on ollut erilainen ja kyseessä on genren luojayhtye, eli death metal ei ole lainkaan rajoittava tekijä.
Miltä tuntuu olla takaisin Morbid Angelissä?
– Tässä vaiheessa se tuntuu jo ihan normaalilta. Olemme tehneet levyn ja viimeisen vuoden aikana on ollut paljon meneillään. Aluksi se tuntui oudolta. Kaikki oli tavallaan tuttua, mutta silti menossa oli jotain ihan uutta. Olen tutustunut uusiin jätkiin, ja homma toimii kuten pitääkin.
David Vincentin vanavedessä kokoonpanosta häipyivät – tai häivytettiin – myös kitaristi Destructhor ja rumpali Tim Yeung, joka kiertää nykyään Vincentin kanssa veivaamassa neljän ensimmäisen Morbid-levyn aikaista materiaalia. Rummuissa on tällä hetkellä Scott Fuller ja toisessa kitarassa Dan Vadim Von. Millaista on soittaa näiden hahmojen kanssa?
– Hommat ovat sujuneet ihanasti! He hoitavat tonttinsa mallikkaasti, ovat omistautuneet työlleen. Asiat rullaavat hienosti, Tucker toteaa tyytyväisenä.
– Jengi kyselee, millaista on soittaa Scottyn kanssa. Voin sanoa, että se on hienoa. Hän on mahtava rumpali ja on tosi siistiä soittaa hänen kanssaan. Dan on loistava, jämäkkä kitaristi, ja hänellä on hyvä lavapresenssi. Kaikki sujuu tosi hyvin juuri nyt.
Palataanpa vielä parin vuoden takaisiin tunnelmiin. Suostuitko niiltä jaloilta, kun Trey pyysi sinua takaisin bändiin?
– Olen pitkälle päälle nelikymppinen, enkä vastaa välittömästi ”kyllä” mihinkään, hah hah. Ajattelen kaikkea, joka askelta. Parikymppisenä hyökkäsin miettimättä kaikkeen, mutta nyt on toisin. Tosin kun keskustelut Treyn kanssa alkoivat mennä siihen suuntaan, että voisin liittyä bändiin, tein päätöksen aika nopeasti. Lopulta päätös oli helppo. Halusin tehdä taas musiikkia Treyn kanssa, tehdä uuden levyn. Halusin katsoa, millaista hulluutta saisimme luotua, millaisille oudoille poluille päätyisimme tällä kertaa. Se oli haaste, jonka halusin ottaa vastaan.
– Treyn kanssa tekemäni musiikki ei ole koskaan ollut helposti lähestyttävää tai suorasukaista vaan yllätyksellistä ja täynnä käänteitä. Minusta tuntuu, että Treyn kanssa soittaminen, ja hänen musiikkinsa soittaminen, saa minusta parhaat puolet esille. Se saa minut tekemään parhaani, ja olen todella onnellinen, että olen siinä asemassa, että saan tehdä tätä.
– Trey teki demot muistaakseni seitsemään kappaleeseen. Hän ohjelmoi rummut, äänitti kitarat ja niin edelleen. Sitten hän lähetti ne minulle ja aloin iskeä niihin lauluja kotonani. Lähettelimme sitten eri versioita toisillemme. Tuolla tavoin monet biisit saivat alkunsa. Teimme osan biiseistä myös treenikämpällä. Minä ja Scotty teimme jotain biisejä, Trey ja Scotty jotain. Neljä biisiä tehtiin treeniksellä ja loput syntyivät niistä demoista.
Jumalten kosto
Kingdoms Disdained on kiekko, jota on odotettu sekä pelonsekaisin että toiveikkain mielin. Yhtä kaikki odotuksia on ollut valtavasti. Loiko tämä teille paineita?
– Ei oikeastaan. Asetan paineita vain itselleni, Tucker hymähtää.
– Ihmiset tietävät, mitä tuon mukanani. He tietävät, mitä isken pöytään: isoa, voimakasta, äänekästä meininkiä. Sellainen minä olen, ja uskon, että sitä tiedettiin odottaa.
– Samaan aikaan ymmärrän sen, että jengi odottaa lempibändinsä levyä, mutta ei tiedä, mitä sieltä on tulossa. En kommentoi edellistä levyä, jätkät tekivät sen silloin. Minulla ei ole siitä mitään sanottavaa. Tiedän, mitä haluan tehdä, ja se soundaa hieman erilaiselta kuin tuo levy, Tucker kommentoi diplomaattisesti.
Lehdistötiedotteessa uuden levyn sanoitusten yhteydessä mainitaan sumerilaiset jumalat ja niiden herääminen. Ihmiset ovat alkaneet sekoilla siinä määrin, että ”suurten muinaisten” on aika ottaa ohjat käsiinsä ja lonkeroihinsa.
Olin jo valmis keskustelemaan vedenpaisumusmyytin versiosta, jossa sumerilainen jumala Enlil aiheuttaa suuren tulvan ja tahtoo hukuttaa kaiken elollisen, koska ihmisiä on liikaa ja he häiritsevät hänen untaan. Tucker ei kuitenkaan keskity muinaisiin jumaliin.
– Tuntuu että asiat ovat menossa kohti loppua. Nyt on niin paljon meneillään, ja se on kiehtovaa. Ihmisten elämät eroavat niin paljon toisistaan, myös henkisellä tasolla. Minulle tämä näyttäytyy eräänlaisena yin ja yang -tilanteena. Ihmisten elämät ovat niin dramaattisesti erilaisia. Se tuli näkyviin Amerikassa poliittisella tasolla viime vuonna. Ihmiset ovat jakautuneet kahteen leiriin, joista kumpikin ajattelee, että toisen puolen pitäisi olla samaa mieltä kuin he. Minä en asetu kummallekaan puolelle, vaan katson näiden kahden ideologian törmäystä, ja se on todella uskomatonta.
– Jokainen, siis JOKAINEN, on sitä mieltä, että on oikeassa ja toiset ovat väärässä. Jokainen on niin pirun oikeassa. Ihmiset ovat valmiita tekemään itsestään täysiä ääliöitä ja aiheuttamaan äärimmäistä kaaosta. Kaikki vain siksi, että he haluavat näyttää olevansa oikeassa, Tucker toistelee huomiotaan.
– Minulle tämä on jotain sellaista, jonka jokin korkeampi olento katsoo tapahtuvan. Monet levyn sanoituksista käsittelevät sitä, että jumalat tulevat järjestämään asiat uudelleen, pyyhkimään pois kaikki typerät pikku ajatukset ja mielipiteet.
Tuossa oli se yhteys akkadilaiseen tulvamyyttiin, mutta annetaanpa olla. Tucker on päässyt vauhtiin.
– Homma on mennyt siihen pisteeseen, että jokainen asia on riidanaihe. Nykyään kiistellään jopa siitä, minkävärinen jokin juttu on. Minä yritän ottaa askeleen taaksepäin ja katsoa kokonaisuutta neutraalista näkökulmasta. Seuraan, mitä osapuolet sanovat, ja ne sanovat usein ihan samoja asioita hieman eri vinkkelistä. Lopulta erimielisyydet johtavat konflikteihin, jopa sotiin. Ihmiset sotivat jumalistaan, siitä mikä jumala on oikea, Tucker puhisee.
– On niin paljon asioita, joita en vain tajua. Nyt on esimerkiksi se juttu, että jotkut väittävät maapallon olevan litteä. Well, fuck off! Dude, kuuntele: kaikki on pyöreää. Nämä tyypit yrittävät vain olla erilaisia ihmeellisine mielipiteineen. He voivat painua minun puolestani suoraan vittuun!
– Siitä sanoituksissa on kyse, kaiken tämän seuraamisesta. Tuntuu, ettei ihmiskunta ole ansainnut jatkua, se voi vain painua helvettiin, hah hah. Uskon, että ihmiset tulevat vielä heräämään todellisuuteen. Heidän pitäisi miettiä, mistä saavat ruokaa ja niin edelleen, ei väitellä jonkin väristä.
Tuckerin lempeänkiihkeä monologi liukuu sulavasti avaruuden syvyyksiin.
– Maailmankaikkeus on mahtava, ja uskon vahvasti, että tuolla on jotain muutakin, jotain mikä osoittaa ihmiskunnan säälittävyyden. Siellä on varmasti elämää. Tuolla ei ole vain galakseja, vaan kokonaisia universumeja, Tucker nauraa innostuneena.
– Sanotaan, että jokainen tähti on galaksi. Olen nähnyt ohjelman, jossa sanottiin, että tuolla on enemmän galakseja kuin maapallolla on hiekanjyviä. Se, että joku ajattelee että olisimme ainoita eläviä olentoja tämän kaiken keskellä, on säälittävin, pelokkain, itsekkäin ja typerin ajatus mitä voi olla.
Innokkaan Morbid-miehen yksinpuhelussa galaksit sekoittuvat aurinkokuntiin, mutta en koe tarvetta oikaista. Nyt mennään eikä meinata.
– Olen aina ajatellut vahvasti uskonnonvastaisesti, ja kristinusko…
Tucker miettii hetken, ja taas lähtee.
– Olen keskustellut näiden ihmisten kanssa ja tuonut esille ajatuksen, että tuolla on muutakin elämää, että emme ole ainoita. Enkä puhu mistään humanoideista vaan elämästä ylipäätään. He ajattelevat, että olen tyhmä ja naurettava kun ajattelen noin, you know. Me olemme vain hiukkasia. Se on minun filosofiani, minun tapani ajatella.
Pako todellisuudesta
Kingdoms Disdainedin kannen on tehnyt irlantilainen taiteilija Ken Coleman. Kannen kuvassa punakka, parrakas sarvipää nousee maasta, ja hävitystähän siitä syntyy. Olisiko nyt kyseessä sumerilainen jumala, kenties se Enlil?
– Se olento on itse maa. Se on itse maaperä, joka nousee aiheuttamaan tuhoa. Jos katsot tarkasti, näet sen selässä rakennuksia, jotka putoilevat.
Juu, laitoin hajoilevat rakennukset merkille. Kuvassa pienine yksityiskohtineen on jotain vanhojen Iron Maiden -kansien tuntua, vaikka se onkin tyylillisesti erilainen.
– Ken on uskomaton taiteilija, todella uskomaton. Hänellä on aivan oma prosessinsa, jolla hän työstää taidettaan. Se on
21
jotain, mitä en ole nähnyt koskaan aiemmin. Hän tekee konkreettisia malleja. Hän teki 3D-mallin siitä hirviöstä ja koko kaupungista. Hän tekee noita malleja, kuvaa niitä eri kuvakulmista ja lisää sitten muita elementtejä käyttäen Photoshopia tai mitä lie ohjelmaa. Hän lähetti meille kuvia pitkin prosessia, ja se oli todella tajunnanräjäyttävää.
– Minulle tällaisen levyn tarkoitus on luoda toinen maailma, jotain mikä ei ole todellista. Rehellisesti sanoen todellisuutta on aivan liikaa, heh heh. Musiikki on eräänlainen pakotie aivoille, jotain mikä vie minut toiseen aikaan ja paikkaan. Ja kansitaiteen olisi tarkoitus edustaa tuota kuvallisessa muodossa.
Kansikuvan maailma johdattaa Tuckerin analysoimaan koko bändin olemusta.
– Tällainen on aika haastavaa Morbid Angelin kaltaiselle yhtyeelle, koska musiikkimme on hyvin monenlaista. Ei voi sanoa, että se on vain sitä tai tätä. Morbid on paljon kaikkea, se venyttää kuolon rajoja. Ken sai tuon vangittua taiteeseensa. Joku sanoi, että kansi on kuin osa videopeliä, ja se sai minut innostumaan vain enemmän. Se sai minut ajattelemaan, että saavutimme sen mitä pitkin, että se edustaa kokonaan toista maailmaa, Tucker innostuu.
– Rakastan sitä kantta, ja mielestäni Ken Coleman on yksi planeetan parhaista taiteilijoista juuri nyt.
Tucker palaa tähän maailmaan. Hän pyytää odottamaan pienen hetken, kun ottaa svetarinsa pois päältä.
– Kun heräsin aamulla, oli todella kylmä. Minun piti laittaa lämmitys päälle ensimmäistä kertaa tänä vuonna. Vedin hupparin päälle, mutta nyt talo on lämmennyt, mies naureskelee.
Treenikämppäsoundi
Kingdoms Disdainedin äänimaailma on tunkkaisen rapsakka, mattapintaisen musta. Se sopii täydellisesti valottomaan, brutaaliin death metal -myrskyttämiseen. Musiikki ja soundi yhdessä tekevät levystä kaikkien aikojen tummasävyisimmän Morbid Angel -kiekon. Levy on nauhoitettu Mana-studiossa Eric Rutanin valvovan silmän ja korvan alla.
– Luulen, että me kaikki tiesimme, millaista soundia haimme, kun menimme Rutanin studioon. Tämä on jännä tilanne bändille, enkä usko että monella on tällaista. Eric on entinen Morbidin jäsen, ja uskon että hän tietää, mitä yhtye haluaa. Hän on seurannut bändiä kauan, jo Ripping Corpsen ajoilta. Hän oli keikoilla jo 1980-luvun lopulla.
– Tunsin, että Eric tiesi tarkalleen, miltä halusin levyn kuulostavan. Hän tietää, miltä Morbid Angel haluaa kuulostaa. Hän tietää täsmälleen, millaisen kitarasoundin Trey haluaa, koska he ovat soittaneet yhdessä ja heidän lavasoundinsa on hyvin samanlainen. Eric tietää siis parhaiten, ja mielestäni levystä tuli juuri sellainen, miltä Morbid Angelin pitääkin kuulostaa, Tucker pyörittää ajatustaan.
– Soundi on tiukka ja jykevä, mutta silti likainen. En uskalla sanoa, että se on parhaimman kuuloinen levymme, mutta minusta se kuulostaa todella siltä kuin olisit samassa huoneessa Morbid Angelin kanssa. Se kuulostaa siltä kuin olisit paikalla katsomassa kun treenaamme. Ehkä jotkin lauluefektit ovat poikkeuksena, mutta muuten kaikki on kuten treeneissä, ja Eric tiesi tuon kaiken, Tucker avaa.
– Kaikki Morbid-levyt kuulostavat siltä kuin niiden on ollut tarkoituskin, mutta minulle soundien puolesta mieluisin on ollut Covenant, ja nyt myös Kingdoms Disdained. Nämä kaksi levyä kuulostavat kaikkein eniten siltä, miltä Morbid luonnollisimmillaan kuulostaa. Rakastan myös esimerkiksi Dominationin soundia, mutta Covenant on kuin olisit samassa tilassa bändin kanssa.
Covenant-levyn (1993) muistelu saa Tuckerin palaamaan niihin aikoihin, kun hän liittyi bändiin ensimmäisen kerran, yli kaksikymmentä vuotta sitten. Yhdellä kyseisen levyn kappaleella on aivan erityinen paikka laulaja-basistin sydämessä.
– Muistan kun soitin Rapturea ensimmäisen kerran joskus 1996 ja kaikki loksahti kohdilleen. Olimme soittaneet muitakin biisejä, mutta Rapturessa oli kaikki paikoillaan. Treyn kitarasoundi, kaikki. Silloin tuntui, että tämä on the real thing. Siitä on pitkä aika, mutta muistan sen todella hyvin, koska se oli niin syvällinen kokemus.
Enemmän kuin yhtye
Morbid Angel on niitä bändejä, joita on aina ympäröinyt tietty mystisyyden aura. Se on tuntunut olevan jotain enemmän kuin vain ukot veivaamassa kuoloa. Olenko yhtään oikeassa tuntemukseni kanssa?
– Joo, on hauskaa, kun olen jutellut frendien kanssa, ja he ovat kyselleet, mitä kuuluu. Olen sanonut, että olen taas osa konetta, hah hah. Morbid on todellakin oma entiteettinsä. Se on erilainen kuin mikään muu yhtye, aivan ainutlaatuinen. Olen soittanut bändeissä siitä lähtien kun olin 12-vuotias, enkä ole koskaan ollut Morbidin kaltaisessa porukassa. Hommassa on intohimoa, omistautuneisuutta ja ammattitaitoa.
– On uskomatonta, mitä kaikkia soundeja bändi on tuottanut vuosien varrella. Kun kuuntelee vanhoja juttuja, on hämmentävää huomata, miten paljon aikaansa edellä Morbid on ollut ihan kaikessa. Ja se kaikki lähtee aina Treystä. Piditpä siitä tai et, hän tuo aina jotain uutta. Hän lisää aina jotain aiempaan. Trey ei koskaan yritä kirjoittaa uutta Rapturea, God of Emptinessiä tai Summoning Redemptioniä, hän ei ole sellainen kaveri. Hän yrittää aina luoda jotain uutta ja erilaista. Se on pitänyt Morbidin kiinnostavana, eikä bändi ole vain yhden tempun poni.
Morbid Angel on vaikuttanut todella moneen yhtyeeseen…
– Vuosien aikana on ollut hauska huomata, miten joku yksittäinen biisi on inspiroinut jotain kokonaista bändiä. On bändejä kuten Behemoth. Se otti vaikutteita Formulas Fatal to the Fleshiltä. He olivat nuoria eivätkä todellakaan sellainen bändi, joka heistä tuli sittemmin. Olen jutellut heidän kanssaan ja se on mielenkiintoista. He ovat inspiroituneet Morbidista, ottaneet vaikutteita ja luoneet siitä oman juttunsa.
– Muistan, kun Gojiran jätkät antoivat meille demojaan, ja nyt he ovat sankareita ja kiertävät Metallican kanssa. Nuo tyypit kertovat meille, miten levymme ovat inspiroineet heitä, ja se on mieletöntä. Formulas tai Gateways to Annihilation ovat inspanneet, ja 20 vuotta myöhemmin nuo kaverit ovat genrensä mestareita, Tucker naureskelee tyytyväisenä.
Huumorimiehiä
Kysyn, millainen kaveri Steve Tucker on silloin kun hän ei ole Morbid-Steve, millainen on hänen siviiliminänsä.
– Kuule, haluan olla sellaisten ihmisten ympäröiminä, jotka saavat minut nauramaan. En sano, että olen maailman nerokkain tyyppi, mutta minut on kasvatettu hyvin. Olen tosi analyyttinen ja mietin aina kymmeniä ratkaisuja eri asioihin. En ole normeihin mahtuva ihminen, joka tykkää käydä shoppailemassa ja mennä sitten jonnekin klubille esittelemään itseään tai jotain. En ymmärrä tuollaista touhua. Minä tahdon kuulla ihmisten tarinoita, haluan kertoa tarinoita ja saada ihmiset nauramaan. Olen bändin laulaja, nykyajan tarinankertoja. Toisessa ajassa ja paikassa olisin ollut runoilija.
– Veljeni on mukana rundilla, ja se on mukavaa. Se tuo aivan oman lisänsä sosiaaliseen elämään. Voimme kertoa juttuja, kumpikin tietää toisesta asioita, joita kukaan muu ei tiedä. On mahtavaa olla läheisten kanssa, kun voi puhua kaikesta avoimesti ja pitää hauskaa. Sellainen minä olen.
– Kun olen lavalla tekemässä tätä hommaa, levitän syvimpiä ja pimeimpiä tuntojani. En ole feikki, en huijaa ketään. Kaikki on aitoa. Olen suorapuheinen kaveri enkä aio valehdella saadakseni jonkun hymyilemään.
Tucker on vaikuttanut myös Warfather-nimisen yhtyeen keulilla. Bändiltä ilmestyi vuonna 2016 pätevä kokopitkä. Mikä yhtyeen tilanne on nyt?
– Olen täysillä Morbidissa ja Warfather on horroksessa. Tein Warfatheria omistautuneesti ja olin irrottanut itseni Morbid Angelistä sataprosenttisesti. Kun aluksi puhuimme Treyn kanssa, sanoin että keskityn Warfatheriin täysillä, ja hän totesi, että no problem. Nyt kun olen Morbidissa, en ajattele Warfatheria lainkaan. Kyse ei ole siitä etten välittäisi, totta kai välitän. Nyt olen kuitenkin kaikilla voimillani tässä hommassa. Nyt vain tämä uusi levy ulos ja keikkoja, keikkoja, keikkoja. Paljon keikkoja.
Toivottavasti myös Suomessa.
– Paras festari, jolla olen koskaan soittanut, oli Suomessa. En muista sen nimeä. Se oli keskellä metsää, siellä oli järvi…
Nummirock.
– Yes, YES! Aah, se on lempifestarini. Se järvi ja kaikki, se oli niin kaunista. Ja se yleisö! Voin rehellisesti sanoa, että siellä jengillä näytti olevan hauskempaa kuin millään muulla festarilla, jolla olen ollut.
– Itse asiassa tahtoisin joskus viettää loman Suomessa tai hommata kodin sieltä. Siellä on niin mahtavaa, niin kaunista. Ainoa ongelma on, ettei teillä ole vuoria. Rakastan niitä. En malta odottaa, että pääsen takaisin Suomeen, Tucker tekee vielä selväksi.
Julkaistu Infernossa 10/2017.