Yhdelle 2000-luvun menestyneimmälle metallibändille, hiljattain kaksikymppisiään viettäneelle Lamb of Godille täytyy nostaa hattua. Jäsenistöltään lähes täysin alkuperäisenä pysyneen jenkkiyhtyeen saavutuksiin lukeutuvat selkeän omaleimainen diskografia, hurja livebändin maine ja kiistämätön vaikutus koko modernin ajan metalliin.
Virginialaisten kahdeksas pitkäsoitto on puolestaan ytimiään myöten bändin kuuloinen kokonaisuus, ja kova sellainen.
En ole koskaan laskenut itseäni yhtyeen teknisen groove metalin faniksi. Olen kuitenkin pitänyt bändin lyijynraskaasta ja viheliäisesti tempaisevasta tarttuvuudesta ja sen aisaparina toimivan Randy Blythen uskottavan raivoisasti kantaa ottavasta tulkinnasta. Vaikka uutuuslevyltä ei löydy Laid to Restin tai Redneckin kaltaisia tykkihittejä, se on erittäin tasapainoinen, yhtyeen kaikilla tunnusmerkeillä varustettu aggressiopurkaus.
Melodianyansseilla ja ajoittaisilla thrashpoljennoilla leikittelevä muhkea groovemurjonta ei jakele huteja, vaan vie homman kotiin pitkään kehittyneellä ammattitaidolla. Mainitun puolesta puhuu yksinkertainen tosiasia, että koko levyn ajan tekee mieli moshata ja riehua. Vaikea sanoa, onko tässä bändin paras levy, mutta ainakin se on niistä ehein.
Niin se vain on, että kovat ovat kovia ja heikommat vikisevät.