LIVE: Katatonia – The Peel, Lontoo, 9.11.2009

Lounais-Lontoon syrjäkulmilla, aution kadun varrella ja harmaan betonilähiön ankeutta huokuvan kerrostalon takana on pieni ja vaatimaton klubi, jonka syyssateen kastamassa markiisissa lukee The Peel. Virallisten tietojen mukaan paikka vetää kolmesataa henkeä, mutta oviaukosta sisään ujuttauduttuaan ja muutaman metrin levyisellä baaritiskillä juoman tilattuaan tuo luku tuntuu kävijästä varsin optimistiselta liioittelulta. Viimeistään astuessaan itse ”salin” puolelle huomaa, kuinka intiimistä tilasta on kyse: lavan ja miksauspöydän välille voisi miltei pystyttää ping pong -pöydän. Tieto saman katon alla seinän takana toimivasta strippiluolasta lisää entisestään arkipäiväistä lähiötunnelmaa. Kaiken lisäksi on maanantai.

Katatonia on houkutellut talon täyteen sateesta huolimatta, mutta vastoin ennakkovaroituksia ja -odotuksia ilta ei kuitenkaan ole loppuunmyyty. Paikan syrjäinen sijainti on varmasti saanut monen jäämään kotiin toipumaan viikonlopustaan ja käynnistämään työviikkoaan. Ehkä maanantaikrapulan ja Katatonian yhdistelmä oli monelle jo pelkkänä ajatuksena liian ahdistava.

Bändin päätös poiketa Paradise Lost -rundilta ja soittaa eksklusiivinen keikka piskuisessa lähiökapakassa on paitsi jokaisen fanin märkä uni, myös eräällä tapaa itsestäänselvyys. Katatoniahan ei koskaan vaikuta täysin kotoisalta suurten festareiden tai hallien lavoilla – suru kun ei kanna helposti väkimassassa, se vaatii lähikontaktin.

Illan aluksi lavalle kipuaa kaksi lämppäriä, joista ensimmäinen, Neverborne, sopii tilaisuuteen ja illan tunnelmaan suurin piirtein yhtä hyvin kuin suuseksi sukulaistädin hautajaisin. Solistin freddurstmäistä jätkämäisyyttä ja käsien huitelua pehmentää naisbasistin kaunis hymy, mutta edes kuuma gootti ei pysty sytyttämään tätä joukkoa yllätyksettömälle, jenkkejä apinoivalle metalcorelle. Moni vetäytyykin jo alkutahdeilla ulos tupakille.

Symphony Cult on pieni askel parempaan melodisine murjomisineen ja Alice in Chains -stemmalauluineen, mutta päät nyökkäilevät lähinnä kohteliaisuudesta. Laulajattaren Pop Idols -tyyppinen dramaattisuus ja väkinäiset välispiikit aiheuttavat lähinnä myötähäpeää ja kärsimättömyyttä.

Toisaalta juuri lämppäreiden amatöörimäinen viattomuus ja musiikin mitäänsanomattomuus toimivat: yhtäkkiä tuntuu varsin absurdilta ja jännittävältä, että näiden koululaisten jälkeen lavalle on kapuamassa itse Katatonia. Tuntuu, että sieltä tulee sittenkin joku paikallinen karaokeversio ja kyseessä on vain nolo nimisekaannus.

Kunnes sitten Katatonia nousee kuin nouseekin kaikessa hiljaisuudessa ilman sen kummempia seremonioita lauteille ja ottaa paikkansa pienellä lavalla. Jonas Renkse tyytyy seisomaan mikkeineen estradin sivussa, mutta ujoudestaan huolimatta hän päätyy katseiden kohteeksi. Mies on ison ja pöhöttyneen oloinen ja pitkä tukka liimautuu kiinni hiestä märkiin poskiin. Hän selvästi nauttii olostaan, mutta välttelee katsekontaktia yleisön kanssa.

Ghost of the Sun käynnistää setin, ja ensimmäiset kolme kappaletta vedetään määrätietoisesti putkeen vailla turhaa smalltalkia, kunnes For My Demonsin lopussa yleisö saa kuulla Jonasin pitävän koko tilaisuutta ”kauniina.” Sana toistuu itse asiassa pariin eri otteeseen, ja bändi kumartaa useaan kertaan täydelle salille Renksen kiittäessä maanantai-iltana ulos vaivautuvia kuulijoita.

Ennen keikkaa väkijoukossa liikkuvat spekulaatiot biisilistasta osoittautuvat huhuiksi. Kyseessä ei ole mikään kokeellinen ilta, jona bändi haluaisi testata uuden materiaalinsa uppoamista faneihin. Ennen illan alkua jonkun sisäpiiriin kuuluvan suusta pääsi, että syynä on bändin harjoituksen puute. Eivät kuulemma usko pystyvänsä vielä vetämään uusia kappaleita tarvittavalla itsevarmuudella. Siispä setti seuraa hyvin pitkälti Birminghamin Hellfire-festarin ja muiden viime aikojen keikkojen sisältöä. Saamme kuulla varsinaisen hittiparaatin, joka koostuu suurimmalta osin Viva Emptinessin, Tonight´s Decisionin ja The Great Cold Distancen sävelistä, jotka uusimmatkin noviisit yleisössä ottavat ilolla vastaan.

Katatonia ei kuitenkaan ole mikään kertakäyttökuluttajan unelma, ja vaikka esimerkiksi I Am Nothing, Soil´s Song ja Evidence saavat aikaan innostunutta viheltelyä, bändi ei alennu mielistelyyn tai helppoihin läpimenoversioihin vanhoista hiteistä. Se soittaa intensiivisellä tunteenpalolla kuitenkaan vailla pienintäkään ylimielisyyttä. Keikan alkupuolisko on lievää soundin kanssa tasapainottelua ja kitarat vellovat hetken aikaan puurossa, mutta kuka sitä moisesta jaksaa narista, kun bändi on kosketusetäisyydellä ja pieni huone täyttyy lattiasta kattoon Renksen sisäänpäin kääntyneellä tuskalla.

Night Is the New Day saa sittenkin ansaitsemansa edustuksen, kun itsepintainen feedback valtaa ilman ja muuttuu varoittamatta Forsaker-biisiksi. On hienoa todeta, että Katatonian uusi musiikki iskostuu oitis liveympäristöön ja Forsaker kehkeytyy livenä painavaksi rytinäksi. Itse asiassa voin liioittelematta todeta sen osoittautuneen koko setin kohokohdaksi.

Illan päättyessä Renkse kiittää ja kompuroi takaisin piiloon, muut nyökkäävät hymyssä suin ja seuraavat perässä. Daniel Liljekvist nousee puolittain seisomaan palikoidensa kanssa, soittaen yhä, tuijottaen ohi yleisön jonnekin ylös katonrajaan. Rumpalin ilme heijastaa tämän sateisen maanantai-illan yleisön tunteita.

Katatonia palaa yhä epämääräisen liekin, luovan palon, kourissa. Juuri näin tämä bändi tulee todistaa: hikisenä, polttavana, suruissaan ja läheltä. The Peel -ilta oli rohkaiseva muistutus bändin luovasta voimavarasta, joka ei suinkaan ole kadonnut festareille ja areenoille vaan päinvastoin tuntuu yhä olevan bändin olemassaolon tärkein kantaja. Saisivat minun puolestani soittaa tästedes vain ja ainoastaan strippiluolien naapureissa ja lähiökortteleissa. Katatonian intiimi suru on sitä kokoluokkaa, ettei se mahdu isoille areenoille.

Teksti: Riitta Itäkylä