LIVE: U.D.O. – Turku, Klubi 27.1.2010

Ulkona riehuvasta puhurista, jäätävästä pakkasesta ja arki-illasta huolimatta Turun Klubi oli pakkautunut aivan täyteen. Hyvä niin, sillä legendaarista mainetta nauttiva Udo Dirkschneider tekee vanhoilla päivilläänkin yllättävän tanakkaa heavy metalia.

Osa yleisöstä oli tullut paikalle kuuntelemaan lähinnä Acceptin vanhoja hittejä, ja mukana oli muutoinkin jos jonkinlaista nostalgiamielessä paikalle raahautunutta. Onhan asia niinkin, että tämän sarjan veteraaneja ei enää kovin pitkään lavoilla nähdä, kun iän tuomat rajat tulevat jo auttamatta vastaan. Mitäpä minä kenenkään motiiveista valittamaan, mutta suosittelisin kaikille myös herran uudempaan tuotantoon tutustumista. Esimerkiksi viime vuonna julkaistu Dominator on harvinaisen väkevä paketti.

Tässä tapauksessa hauta tuskin vielä aivan lähivuosina kutsuu, mutta ei herra enää kuolematon ole. Tämä kävi selväksi myös Klubin lauteilla, sillä peräti kaksituntinen keikka oli ehkäpä hivenen pidempi kuin maestron ääni olisi sallinut. Tuttu sirkkelilaulanta oli vielä alussa kohdillaan, mutta setin puoliväliä halkoneen Man and Machinen tienoilla joko äänentoisto tai kurkku alkoi tökkiä.

Vaisuksi painunutta laulantaa paikkailtiin umpitylsien kitara- ja rumpusoolojen aikana, ja kaipa tuon nyt tämän ikäluokan artisteilla ymmärtää. Ilman näitä keikka olisi jäänyt taatusti monta kappaletta lyhyemmäksi. Pienet tauot tekivät myös hyvää, sillä loppua kohden Udo sai osan voimastaan takaisin ja setin päättäneet Accept-vedot Burning (yllättävä ja mieluisa veto!), I’m a Rebel, Balls to the Wall ja Fast as a Shark irtosivat taas mukavasti.

Ajoittaisia lauluongelmia lukuun ottamatta keikka oli melkoista teutonimetallin juhlaa. Keskitempoisena käyvä jyrä sai tuekseen voimakkaat soundit, ja vaikka varsinaisia yllätyksiä ei tarjolla ollutkaan, niin tuskinpa niitä kukaan bändin uraa seurannut edes odotti tai toivoi.

Settilistassa olisi kyllä ollut korjaamisen varaa, sillä bändin varhaisemmat kiekot olivat ikävästi paitsiossa. Animal Housen (1987) nimikappale nyt ei ole erityisen mainio, mutta niin ikään debyytiltä napattu rauhallisempi In the Darkness ja Faceless Worldilta (1990) soitettu Living on the Frontline sentään tulivat. Time Bomb -levyn (1991) täydellinen sivuuttaminen sen sijaan on täysin käsittämätön ratkaisu. Levyltä saisi irrotettua helposti useampia hieman reipastempoisempia ja aggressiivisempia kappaleita muutoin niin keskitempoisena käynyttä settiä piristämään. Samoin tein voisi valittaa Midnight Moverin (Accept) ja Thunderballin soittamisesta, sillä jälkimmäinen on yksi U.D.O:n heikoimpia esityksiä.

Acceptin klassikot jaksoivat kiinnostaa kaikkien näiden vuosien jälkeenkin, ja uudelta levyltä napattu, keikan avannut The Bogeyman on yksi bändin parhaimpia junttauksia. Pari kertaa sain kokea myös aina niin miellyttävät selkäpiitä kutitelleet väreet. Independence Day ja Holy muistuttivat taas kerran, kuinka hienoa musiikkia Udo on saanut soolourallaan aikaiseksi.

Lavaliikehdinnän suhteen U.D.O. ei ole koskaan esittänyt mitään erityisen riehakasta. Rumpali jaksoi pitää pientä show’ta, ja soolonsa aikana yleisön joukkoon tullut kitaristi oli myös ihan hyvä kiva veto. Udon oma esiintyminen oli vanhemmalle valtiomiehelle sopivaa, jäykähköä liikehtimistä, jota täydennettiin hassuilla ilmeillä ja mulkaisuilla. Yleisö sai runsaasti katsekontaktia, ja loppua kohden taputukset ja yhteislaulanta irtosivat jo kiitettävästi.

Kaikkiaan keikka oli varmaotteinen näytös konkarien kokemuksesta, vaikka yllä mainitun Man and Machinen tienoilla lavalla näkyi hetkittäin myös väsynyt ja vanhuudesta kärsivä hahmo. Kokonaisuus oli kuitenkin viihdyttävän varmaotteinen, joten kyllähän tätä hupia vielä uudestaankin kokisi.

Teksti: Kari Koskinen Kuvat (Helsingin-keikka): Aadolf Virtanen