Teksti: Eetu Järvisalo, kuvat: Antti Kaleva
Tunnelmoivan metallin suurnimet, Katatonia ja Sólstafir, toivat vuodella siirtyneen Twilight Burials -kiertueen vihdoin Suomeen. Tampereen Tullikamarin Pakkahuone sai kunnian toimia kiertueen ensimmäisenä keikkapaikkana. Loppuunmyydyn tapahtuman esiintyjäkattausta täydensi yhdysvaltalainen post-rock yhtye SOM.
Keikkapaikkana aina yhtä ajattoman näköisen Pakkahuoneen punatiilikompleksi ei enteillyt vielä alkuillasta maksimikapasiteetin täyttymisestä. Etenkään en uskonut, että kiertueelle myöhemmin mukaan otettua SOMia olisi katsomassa vielä juuri kukaan. Olikin yllättävää, että bändin aloittaessa paikalle oli yhtäkkiä valunut useita kymmeniä kuulijoita.
SOM ei ollu itselleni ennestään tuttu, mutta sen esittämä musiikki oli hyvinkin totutun kuuloista genrekamaa. Bändin metallivaikutteisen rockin etuliitteinä voisi olla esimerkiksi post, shoegaze ja doom, jonka lopputuloksena on tunnelmallisesti junttaavaa pörinää. Ensimmäisten biisien aikana tavanomaisen kuuloinen ja näköinen junnaus ei vetänyt vielä juurikaan puolelleen. Ei ilmaisu isommin vetänyt mukaansa myöhemminkään, mutta loppua kohden siitä alkoi löytyä jo kiinnostavampiakin tasoja.
Vaikka yhtyeen karhean kuulas show klassisesti huojuvine maneereineen näyttäytyi itselleni melko yksipuolisena, ryhmällä on selvästi soittokokemusta lajissaan. Tyylillisesti esitys oli oikein sopiva ja asianmukainen avaaja illan pääbändeille. Yleisö saatiin viritettyä oikeille taajuuksille, minkä jälkeen Sólstafirin oli vaivatonta ottaa lava haltuun.
Islannin suurimmalla metallibändillä jos jollain on oma soundi, jota yhtye on kuuluttanut maailmalle jo yli neljännesvuosisadan. Vaikka bändin kohdalla oikeampaa olisi puhua atmosfäärisestä rockista, metallimusiikin voimallinen pohjavire on säilynyt kerronnassa. Yhtyeen karheilla nuoteilla soivat sävellykset välittävät valtavaa tunnetta, joka syntyy islantilaisesta melankoliasta, eristäytyneisyydestä ja maailmantuskasta. Näitä tunteita bändi latasi antaumuksellisesti tässä vaiheessa jo varsin täyden Pakkahuoneen yleisön kuultaville.
Kappaleita kuultiin erityisesti yhtyeen kahdelta tunnetuimmalta levyltä Köld (2009) ja Svartir Sandar (2011), mikä miellytti yleisöä. Tosin uskon, että bändi saisi yleisön puolelleen, vaikka se soittaisi mitä tahansa kappaleita diskografiastaan. Niin uskottavalta kaikki sen sanoma kuulostaa. Ei tarvitse ymmärtää vokalisti Aðalbjörn Tryggvasonin riipaisevasti tulkittua islannin kieltä tajutakseen ajatuksen niiden takana. Ja tähän kiteytyykin bändin autenttinen ja kaikki likoon laittava säveltaide. Vahva keikka, jälleen kerran.
Illan toinen jättiläinen, Katatonia, on kulkenut Sólstafiriin nähden hyvin erilaisen matkan yli 30-vuotisen uransa aikana. Pari ensimmäistä levyä sisältäneen omalaatuisen doom/death metalin jälkeen bändi on sementoitunut eri tyylejä käsittävään rock-painoitteiseen ilmaisuunsa. Viime vuosien levyjä ovat määritelleet vahvasti esimerkiksi alternative- ja proge-elementit. Myös metallin ulkopuolella on käyty rohkeasti. Pakkahuoneella kuultu keikka toimi livedebyyttinä yhtyeen uunituoreen Sky Void of Stars -albumin kappaleille.
Keikka käynnistyi uusilla kappaleilla, ja niitä kuultiin kaikkiaan puolet levystä. Omaan korvaani tuoreet sävellykset istuivat vaivatta settilistaan, osa jopa korvamatoina. Tällaisia olivat esimerkiksi Opaline ja Atrium, jotka erottuvat jo tässä vaiheessa täkyvetoina. Kokonaisuutena settilista oli tosin ehkä liiankin rajoittunut yhtyeen materiaaliin viimeisen 16 vuoden ajalta. Pari The Great Cold Distance (2006) -levyä vanhempaakin kappaletta olisi mielellään kuullut. Toki on ymmärrettävää, että yli kymmenen levyn diskografiasta on jatkuvasti hankalampaa koota kattava biisilista.
Hämärässä valaistuksessa heiluvia hahmoja ja syvällistä ”katatonista” tunnelmaa. Kaikkiaan asetelma näytti ja kuulosti hyvin tuttavalliselta bändin aiempiin keikkoihin nähden. Tosin yhtyeen toinen pääjehu, kitaristi Anders Nyström, ei ollut nyt paikalla. Hänet oli korvattu keikalle Nico Eglstrand-nimisellä kepittäjällä, joka hoitikin tonttinsa asiallisesti. Näin tekivät muutkin, vaikka välillä yhtyeen ja etenkin vokalisti Jonas Renksen suorittamisesta saattoi havaita pientä hapuilua. Alkukankeus kuuluneekin asiaan pitkän kiertueen ensimmäisellä keikalla, jolloin otetaan vielä karstoja pois koneesta. Asiasta huolimatta veto tarjosi koko paketillisen bändin varmaa ydinosaamista eli hypnoottista melankoliaa ja kauniita harmaan sävyjä.
Kaikkiaan ilta oli tunteikas. Molemmilla illan pääesiintyjistä on ollut iso vaikutus omaan musiikkimakuun, ja molempia on tullut seurattua pitkään aktiivisesti. Yhtyeiden kappaleet ovat erottomattomasti sidoksissa tiettyihin elämänvaiheisiini, jolloin niitä on tullut kuunneltua valtavasti. Kumpaakaan bändiä en ollut myöskään sattunut näkemään lavalla moneen vuoteen. Nyt kun näin kävi samana päivänä samassa paikassa, tuntui kuin olisi nähnyt vanhoja ystäviä pitkästä aikaa.