”Juomisen lopettaminen oli ainoa vaihtoehto” – haastattelussa JP Leppäluoto

Charonin goottimetallin ja Harmajan akustisen rockin pyörteissä kannuksensa ansainnut laulaja JP Leppäluoto joutui vuosia sitten keksimään itsensä uudelleen jätettyään lopulliset hyvästit elämänsä alkoholinhuuruiselle puoliskolle.

Kuva: Jaakko Manninen

Pohjois-Pohjanmaan Raahessa elettiin 1970-luvulla poikkeuksellista nousukautta. Edellisellä vuosikymmennellä kaupunkiin perustettu terästehdas Rautaruukki toi pitkään lamakautta eläneeseen kaupunkiin paljon työpaikkoja ja uutta elämää. 

Samoihin aikoihin, vuonna 1974, Raahessa syntyi muuan Juha-Pekka Leppäluoto, joka tultaisiin tuntemaan vuosien päästä suomalaisissa metallipiireissä melkoisena kultakurkkuna. 

JP muistelee kotiseutuaan ja nuoruuttaan yhä erityisellä lämmöllä. 

– Olihan Raahe hemmetin hyvä ympäristö kasvaa, enkä vaihtaisi lapsuuttani siellä mihinkään, vaikka olen nyt Tampereelle muutettuani saanut kokeilla suurkaupungin elämää, Tampereen Klubilla istuva JP hymyilee. 

– Asuimme perheen kanssa Raahen Kummatissa, joka tunnettiin lähinnä siitä, että se kilpaili Ollinsaaren kanssa kaupungin köyhimmän alueen tittelistä. Se saattaa vaikuttaa huono-osaiselta elämältä, mutta siellä ei ikinä puuttunut kavereita, joiden kanssa touhuilla ja viritellä jo varhaisessa lapsuudessa musajuttuja. 

– Meillä oli jo ala-asteella erään Pisilän Tonin kanssa kellaribändejä. Ei niillä ollut musiikin kanssa mitään tekemistä. Kunhan tajuttiin jo varhain, että tytöt tykkäävät Dingosta ja Hanoi Rocksista. Yritettiin sitten vähän leikkiä muusikoita. 

JP:n muusikontarina olisi hyvin voinut alkaa jo viidennellä luokalla, mutta musiikkiharrastus jäi lopulta sivuun vuosikausiksi. Miehen suunnitelmat olivat tyystin erilaiset. 

– Olin jotenkin suunnitellut koko elämäni valmiiksi. Se elämä tarkoitti Rautaruukkia, JP hymähtää. 

– Kun olin kuusivuotias, vanhempani erosivat ja muutimme pitkäksi aikaa mummolaan, missä asui myös viisi enoani ja kaksi tätiäni. Sain sieltä aika monta isähahmoa. He kaikki olivat käyneet ammattikoulut hyvillä papereilla ja saaneet työpaikan Rautaruukilla, mikä takasi Raahessa hyvän ja taatun turvallisen keskiluokkaisen loppuelämän. 

– Peruskoulu meni kuitenkin ihan penkin alle. Pääsin ammattikouluun vain LVI-puolelle, mutta valmistuttuani sieltä luokkani toiseksi parhaana sain paikan Rautaruukin teollisuusoppilaitoksesta. Sen piti olla taivaasta seuraava paikka, mutta jo ensimmäinen vuosi osoitti, että on elämässä, jumalauta, oltava muutakin. 

Parempi kuin Martti Syrjä? 

JP kertoo halunneensa pois Raahesta keinolla millä hyvänsä. Tie vei Tornioon opiskelemaan media-alaa, mikä on tuonut hänelle töitä radiomainosten parissa aina tähän päivään saakka. 

Konepajakoulun ja Tornion koulutuksen aikana musiikki alkoi hiipiä salakavalasti takaisin nuoren miehen elämään. 

– Raahessa ei ollut kyse siitä, haluaako joku olla laulaja vai ei, koska bändijuttuihin taipuisia tyyppejä ei ollut kovin montaa. Minä valitsin laulamisen, koska siinä oli vähiten roudattavaa, JP hekottelee. 

– Vakavasti puhuen olin kyllä aina pitänyt laulamisesta. Varhaisimpia muistoja kotoa on isä laulamassa, ja muistan olleeni aina mukana koulun kuoroissa. Vaikka se jäikin pitkäksi aikaa yläasteen kohdilla, se eli aina jossain taustalla. 

– Kaikki oli pienestä kiinni. Ajeltiin kerran kaverini Halmkronan Teemun kanssa hänen autollaan ja lauloin siinä jonkun Eppu Normaalin biisin päälle. Teemu tokaisi, että mieshän laulaa paremmin kuin Martti Syrjä ja suorastaan yllytti minua alkamaan laulajaksi. Soitimme joitakin ihan varhaisimpia keikkojakin Teemun kanssa pianolla ja laululla. 

– Pian me alettiinkin vetää tuttujen kavereiden kanssa Peer Güntia rintamamiestalon yläkerrassa, koska se oli ainoa paikka, mihin saimme rummut mahtumaan ja missä saimme ylipäänsä luvan kanssa soittaa. Siinä samalla oli kova tarkoitus opiskella, mutta 17–18 ikävuoden aikoihin prioriteetit alkoivat kovasti muuttua. 

Raahe ei ollut musiikkipiireiltään mikään iso kaupunki, mutta JP:n mukaan Charonin kaltaisen bändin perustaminen ei vaatinut väkipakolla yhdessä soittamista, vaan samanhenkiset bändikaverit löytyivät kuin itsestään. 

Charon aloitteli nelimiehisenä death metal -kokoonpanona vuonna 1992 julkaisten neljä demoa, ja JP tuli mukaan kolmisen vuotta myöhemmin. Yhtyeen ydinporukka, johon kuuluivat JP:n lisäksi Teemu Hautamäki (basso), Antti Karihtala (rummut), Pasi Sipilä (kitara) ja Jasse von Hast (kitara), soitti yhdessä pitkään. 

– Esimerkiksi minä ja Teemu oltiin jo lapsuudessa naapureita, siitä asti, kun olin ehkä viidennellä tai kuudennella luokalla ja Teemu muistaakseni kolmannella, joten ollaan kasvettu musiikkiin yhdessä. Teemu oli se kaveri, joka oli tyrkyttämässä minulle Metallican ja Carcassin levyjä jo siinä vaiheessa, kun kuuntelin itse suurin piirtein Kim Wildea. Ne örinäosaston bändit eivät tuolloin ihan lähteneet, mutta Teemun ansiosta löysin taas enojeni kanssa kuuntelemani vanhat Dio-älppärit. 

– Meillä oli Teemun kanssa pitkään kasassa porukka, jonka kanssa vedettiin KISSiä, Lenny Kravitzia, Stone Temple Pilotsia ja sellaista. Aluksi haaveilin hetken, että olisin lähtenyt vetämään jotain Red Hot Chili Peppers -henkistä funk rock -settiä, mutta se ei tuntunut omaan äänialaan sopivalta jutulta. 

– Sitten löysin Paradise Lostin, Edge of Sanityn ja muut Dan Swanön tekemiset kuten Nightingalen. Kun kuulin Danin puhdasta laulua ensimmäisen kerran, tajusin että tällä tavallahan sen laulamisen tulee mennä. Ihan ensimmäisellä keikalla Charonin kanssa Raahessa vedimmekin coverina Edge of Sanityn Black Tearsin. 

– Voisi kai sanoa, että varhainen Charon oli aika selvä yhdistelmä kaikkia näitä eri ääripäitä, jotka meitä kiehtoivat.

Charon: Antti Karihtala (rummut), Pasi Sipilä (kitara), JP Leppäluoto (laulu), Teemu Hautamäki (basso) ja Jasse von Hast (kitara).

Goottimetallin monet kasvot

Vuosituhannen taitteessa pikkukaupungin Charon kipusi osaksi nousua tehneen suomimetallin eturintamaa, sinne HIMin, Nightwishin, Children of Bodomin ja Sonata Arctican seuraan.

Jo bändin ensimmäiset albumit Sorrowburn (1998) ja Tearstained (2000) otettiin vastaan hyvin.

– Sorrowburn oli sellainen sekasotku demoja, promobiisejä ja niiden jälkeen syntyneitä uusia kappaleita, että oli aika iso ihme, että se ylipäänsä näki päivänvalon albumina, JP muistelee.

– Menimme siihen aikaan eteenpäin ihan hirvittävällä tahdilla. Viimeistään Tearstainedillä löysimme sen oman tummanpuhuvan melodiakielemme, josta Charon tultiin sittemmin tuntemaan. Se oli levy, jolla olisimme mielestäni voineet päästä aika paljon pidemmällekin, jos ne ilmeisimmät hitit olisivat lyöneet itsensä läpi.

Monien ylistämää The Dying Daylights -albumia (2003) JP ei sen sijaan muistele yhtä innokkaalla sävyllä.

– Se ilmestyi ihan liian pian Downheartedin [2002] jälkeen, ja siitä huolimatta sitä rakennettiin ihan helvetin pitkään. Se ei tuntunut, jumalauta, valmistuvan ikinä.

– Teimme levyä Raahessa. Raitoja per biisi alkoi kertyä noin miljoona, ja Karmila [Mikko, tuottaja] kävi aina välillä kääntymässä studiolla, totesi että hyvältä kuulostaa, ja me jatkoimme päidemme hakkaamista seinään.

– Itselläni oli tuohon aikaan hirvittävä Katatonia-vaihe. Mikään muu kuin Tonight’s Decision [1999] ja Last Fair Deal Gone Down [2001] ei tuntunut oikein miltään, eikä sen lakonisen laulun ja minimalistisen masentuneen musiikin fanittaminen oikein istunut yhteen Charonin rokkaavamman vaihteen kanssa.

Charonin viimeiseksi albumiksi jäänyt Songs for the Sinners (2005) oli sen sijaan toista maata. Levy syntyi JP:n mukaan niin paljon paremmissa tunnelmissa, että siitä muodostui eräänlainen definitiivinen Charon-albumi. Siitä ei oikein voinut jatkaa mihinkään suuntaan, minkä seurauksena bändi alkoi kuihtua hitaasti pois.

– Toisin kuin The Dying Daylightsin, Songs for the Sinnersin biisit syntyivät kuin automaatiolla. En tiedä, mistä me löydettiin sellainen älytön vire, mutta ehkä se oli kaiken luovuuden viimeinen kertapurkaus, JP pohtii.

– Pian sen albumin jälkeen alkoi tapahtua kaikenlaista. Universal sotkeentui yhä enemmän levy-yhtiömme Spinefarmin kuvioihin, ja sieltä lähti pois aika monta mahtavaa tyyppiä. Me jäimme sellaiseen outoon välitilaan, jossa uusia biisejä ei oikein tahtonut syntyä, soitimme hajakeikkoja ja kukaan ei oikein ollut kiinnostunut julkaisemaan meidän musiikkia.

– Jaksoimme kituuttaa sillä tavalla vuosia. Muistan yhä sen hetken, kun olimme tuskallisten studiosessioiden jälkeen jossain Kauhajoella keikalla ja tajusin puoliliekillä esiintyessäni, ettei tästä tule enää mitään. En pystynyt enää allekirjoittamaan sitä goottikamppeissa vetämistä, joten oli pakko olla rehellinen itselleen ja pistää bändi tauolle.

Harmaja.

Kirjavilla sivuraiteilla

Kun Charon eli vauhdikkaimpia hetkiään, Ville Laihiala kokosi Sentencedin lopunaikojen keskellä uutta bändiä nimeltä Poisonblack, joka julkaisi debyyttinsä Escapexstacyn vuonna 2003.

Albumi eroaa kaikista myöhemmistä Poisonblack-levyistä merkittävästi siinä, että Laihialan sijaan sillä laulaa Leppäluoto.

– Olin tutustunut Villeen jo vuosia aiemmin, kun soitimme Sentencedin kanssa muutamia kiertueita, mutten kieltämättä osannut odottaa tämän sortin yhteistyötä, JP sanoo.

– Ollessani Torniossa hoitamassa kouluhommiani puhelimeni soi, ja vastatessani miehen ääni toisessa päässä sanoi vain: ”Se on Ville tässä moro!” Oletin, että se oli velipoikani Ville, kuuntelin siinä hetken aikaa hänen juttuaan ja ihmettelin lopulta, että miten helvetissä sinä nyt yhtäkkiä olet levyä tekemässä.

– Laihiala se kuitenkin oli, se etsi laulajaa Shadowlands-nimiseen bändiinsä. Niillä oli tyrkyllä diili Century Medialta, ja mun komennuksen oli alun perinkin tarkoitus olla yhden levyn ja sitä seuraavien keikkojen mittainen.

Escapextacya pidetään monella suunnalla Poisonblackin parhaana albumina, eikä JP lähde kiistämään sen ansioita.

– Jos minulta kysytään, niin Ville oli ehdottomasti lahjakkaimmillaan sellaisen musiikin parissa. Hän osasi tehdä goottimetallia niin törkeällä asenteella, että ne biisit oli albumin kolkosta tuotannosta huolimatta mahtavaa kamaa.

– Siitä ei ole kauhean kauaa, kun ajelimme avovaimon kanssa kotiinpäin joltain keikalta ja pistin Escapexstacyn soimaan. Hemmetin hyvältähän se kuulosti vieläkin, varsinkin kun ottaa huomioon, että levy äänitettiin yhden viikonlopun aikana Sentencedin ja Charonin aikataulujen annettua myöten.

– Albumin kansia en tosin ole vieläkään valmis näyttämään puolisolle. Ne kuvat, joissa levyn kannessa oleva tiukkaan nahka-asuun pukeutunut nainen piiskaa kontillaan olevaa meikäläistä, ovat ehkä vähän liikaa, JP nauraa.

Jos Poisonblack oli Charonissa jo vuosia laulaneelle JP:lle musiikillisesti tuttua seutua, vuonna 2007 pystytetty Northern Kings tarjosi jotain ihan muuta. Tässä viihdebändissä lauloivat JP:n ohella Marco Hietala, Tony Kakko ja Jarkko Ahola. Nelikko versioi metallisella twistillä musiikkia Tina Turnerista Phil Collinsiin ja Journeystä Billy Idoliin.

– Northern Kings oli raikas tuulahdus niihin vaikeimpiin vuosiin, joita vietin Charonin kanssa. Eihän se ollut hassumpaa viettää aikaa pienissä nousuissa sellaisessa huippuporukassa ja pokata siitä vielä kultalevykin, JP naurahtaa.

– En ole mikään koulutettu laulaja enkä ymmärtänyt tuolloin laulamisen teoriasta yhtään mitään, joten oli aivan huikeaa vetää klassikkobiisejä hauskanpito edellä ja nähdä kaupan päälle Kakko–Ahola–Hietalan kaltaisen kolmikon tekemistä. Opin niiltä jätkiltä Northern Kings -sessioiden aikana paljon.

Suomalaisille metallifaneille Northern Kings oli tunnetusti kova paikka. Bändi syntyi hevibuumin oltua kuumimmillaan ja oli kaikessa viihteellisyydessään pahinta mahdollista myrkkyä tosihevareille.

– Marcohan sen jo tuolloin hyvin sanoi, että hän saa vain voimaa puritaanien kyyneleistä, JP nauraa.

– Ei sillä, olin aikoinaan itse ihan yhtä uppiniskainen metallifani, jolle kaikki metallin ulkopuolelta oli kuulematta paskaa. Juuri sen takia onkin ollut hauskaa huomata, kuinka tietyt Northern Kingsin biisit ovat hiipineet pikkuhiljaa erilaisille soittolistoille ja tulleet osaksi metallin sivupolkujen historiaa.

– Jos Marco, Tony ja Jarkko eivät olisi olleet niin kiireisiä Nightwishin, Sonata Arctican ja Teräsbetonin kanssa, Northern Kings olisi varmasti lähtenyt suureen lentoon. Samaan aikaan olin itse täysin toimettomana, mutta ketään tuskin olisi kiinnostanut katsoa pelkän JP Leppäluodon Northern King -keikkaa!

Charon viimeisessä kokoonpanossaan: JP Leppäluoto, Teemu Hautamäki, Lauri Tuohimaa ja Antti Karihtala.

Niilo Luolan jalanjäljissä

Charonin oltua matkalla kohti väistämätöntä loppuaan edes sivuprojektit eivät vastanneet täysin JP:n luomisvimmaan, joka oli alkanut suunnata 2000-luvun lopulla kohti tyystin erilaista ilmaisua.

Muutamien mutkien kautta muodostui Harmaja, jonka synnystä JP kiittää ennen kaikkea itseään Nick Caveä.

– Olin jo pitkään halunnut tehdä jonkinlaista akustista musiikkia, mutta vasta Nick Cave & the Bad Seedsin albumikaksikko Abattoir Blues / The Lyre of Orpheus [2004] teki selväksi, minkä henkistä sen tulisi olla, JP avaa.

– Se oli suurin piirtein kauneinta ja rankinta musiikkia, mitä olin ikinä kuullut, ja se synnytti aluksi Nick Cave -coverbändin Niilo Luola & Pahat Siemenet, joka johti sitten hyvin nopeasti Harmajan syntyyn.

– Pikkuhiljaa omaa matskua alkoi syntyä yhä enemmän ja julkaisimme MySpacessa joitakin biisejä, jotka saivat hurmioituneen vastaanoton. Charoniin verrattuna sen musiikin tekeminen tuntui tosi kivuttomalta, ihan kuin kokonaan uudet kanavat luoda olisivat auenneet. Sillä hetkellä ymmärsin, että musiikin rankkuus voi tulla ihan muustakin kuin vain säröpedaalin polkemisesta.

Harmajan musiikki muuttui bändin kolmella albumilla – Harmaja (2009), Lento (2010) ja Marras (2012) – koko ajan vetävämmäksi suomenkieliseksi akustiseksi rockiksi.

JP kertoo, ettei bändi varsinaisesti tähdännyt suureen suosioon, vaikka siihen olisi ollut mahdollisuuksia.

– Ihan alussa halusimme antaa Harmajan musiikin leijailla täysin vapaasti. Ihan sama, vaikka kappaleet kestäisivät kymmenen minuuttia. Soitimme paljon yhdessä ja halusimme tietoisesti rikkoa biisien kaavoja.

– Sitten saimme levytyssopimuksen Sony Musicilta ja aloimme tavoitella Marras-albumilla sitä lafkankin haluamaa radiokulmaa. Se oli kitkerä osoitus siitä, että pakottamalla ei synny mitään hyvää. Se meni ihan täydellisesti pieleen. Se, mikä oli toiminut rajattomuutensa takia täysillä, ei toiminut sääntöjen alla ollenkaan.

Tämän todettuaan JP korjaa hieman asentoaan, selvittää ääntään ja kertoo suoraan, ettei Harmajan tarina kuitenkaan päättynyt harha-askeleeseen sen musiikin tyylissä.

– Rehellisyyden nimissä on pakko myöntää, että kun kolmannen albumin jälkeen oli tarkoitus lähteä tekemään uutta musiikkia, kaikki pysähtyi kuin seinään, koska olin lopettanut alkoholilla läträämisen, JP toteaa.

– Harmaja oli alusta alkaen hauskanpitoprojekti, jossa vedettiin kimpassa kaljaa ja vietettiin aikaa päissään sekä treeneissä, studiossa että lavalla. Kun lopetin juomisen, sen musiikin virta ehtyi pitkäksi aikaa kokonaan. Oli melko karmivaa huomata, ettei musiikkia syntynyt selvin päin enää millään.

Korkki kiinni, ura katkolla

JP kertoo juomisen lopettamisen olleen ensimmäinen askel sille matkalle, joka on tehnyt hänestä sen muusikon, jollaisena hänet tunnetaan tänä päivänä. 

Matka ei ole kuitenkaan ollut helppo – kuten ei ollut oman ongelmansa myöntäminenkään.

– Kesti todella kauan, ennen kuin tajusin tuhoavani juomisellani sekä omaa että lähimmäisteni elämää, JP sanoo.

– Se kaikki alkoi jo kauan, kauan sitten. Jo niistä ajoista kun tuli täyteen ikään ja muut harrastukset alkoivat muuttua kaljanottamiseksi. Charonin vuodetkin ovat jälkikäteen miettien huuruista aikaa, josta osaa kyllä nimetä aikajanan, levyt ja asiat, joita on tapahtunut, mutta yksityiskohtia ei muista ihan kauheasti.

– Vuosien kuluessa se muuttui valehtelemisen kierteeksi. Silmissäni ei kiilunut mitään muuta kuin seuraavan juomiskerran mahdollisuus. Aluksi se tapahtui baarissa ja seurassa, mutta lopulta aloin siirtyä ryyppäämään yhä enemmän omissa oloissani, mikä oli ensimmäinen askel kohti alkoholismia.

– Alkoholismi on perheeni verissä niin syvällä, etten halunnut nähdä itseäni vajoamassa siihen. En halunnut tehdä lapsilleni samaa, minkä isäni teki minulle. Juomisen lopettaminen oli ainoa vaihtoehto. Lopetettuani poikani oli seitsenvuotias ja tyttäreni nelivuotias, joten vahinkoa oli jo tapahtunut, mutta ainakin onnistuin minimoimaan sen.

– Nyt koen olevani ihmisenä tasapainossa, eikä elämäni pyöri enää vain oman napani ja juomiseni ympärillä. Olin valmis lopettamaan juomisen lähimmäisteni takia, vaikka hinta olisi ollut se, että musahommatkin loppuisivat siihen.

Moni muusikko jatkaa päihteidenkäytön lopettamisen jälkeen vuosikymmeniä samanlaisen musiikin tekemistä, mutta JP sanoo suoraan, ettei moinen onnistunut häneltä mitenkään.

– Kaikki ovat varmasti kuulleet ne samat vanhat latteudet, kuten ”elämä on parasta huumetta” ja ”olen syntymähumalassa”, mutta minä sanon, ettei se ole yhtään sama asia.

– Minulla kesti vuosia ennen kuin kykenin luomaan musiikkia uudelleen. Hetken aikaa jouduin rakentamaan itselleni identiteettiä enkä tiennyt itsekään kuka olen. Jouduin etsimään luomisvoimaa ajan kanssa kokonaan uusista asioista.

Kuva: Jaakko Manninen

Kohti sooloalbumia

JP ei halunnut jättää musiikkia, mutta hän ei tiennyt elämänmuutoksensa myötä itsekään, mitä voisi tehdä seuraavaksi. Siinä vaiheessa, kun artisti nousee lavalle ensimmäistä kertaa ilman alkoholia, olisi helpointa perustaa bändi ja luoda sitä kautta itselleen uudenlainen suojakuori. 

JP valitsi täysin päinvastaisen lähestymistavan ja lähti soittamaan hauraita ja alastomia akustisia soolokeikkoja.

– Se oli ihan hirveää, enkä aluksi tiennyt itsekään, voisinko enää ikinä esiintyä ihmisille millään tavalla, JP kertoo.

– Minua saatiin ylipuhua trubaduurikeikoille aika pitkään, ja kun lopulta suostuin niihin, siitä alkoi pitkä matka varsinkin oman ääneni hyväksymiseen. Olin pitkään ikään kuin huutanut keikat läpeensä, ja varsinkin Charonin aikoihin ääni oli keikkojen jälkeen aina ihan tiessään. Nyt ei ollut enää edes alkoholia marinoimassa sitä.

– Aloin tehdä keikan kerrallaan ja etsiä itseäni. En tiedä, miten monta keikkaa tein vuosien aikana, mutta soittaessani yksin tai Netta Skogin [haitari] ja Ari Koivusen [rummut, laulu] kanssa, aloin pikkuhiljaa rakentaa JP Leppäluodon identiteettiä uudelleen. Samalla huomasin, että ihmisetkin alkoivat löytää taas keikoille.

– Nyt olen siitä onnekkaassa asemassa, että olen onnistunut tekemään näistä keikoista itselleni työn. Nykyään kykenen jo pitämään vuoden aikana vapaatakin, jonka voin pyhittää ihan uuden oman musiikin luomiselle.

Juuri nyt JP kiertää Suomea Omalla maalla -nimisen kiertueen merkeissä. Sen ajatuksena on soittaa Charonin ja Harmajan kappaleita ensimmäistä kertaa vuosiin kitaristi Samuli Erkkilän ja sellisti Elias Kahilan kanssa.

– On ollut siistiä vetää pitkästä aikaa esimerkiksi Charonin At the End of Your Daytä, Desire Youta, Colderia ja muita.

– Niitä laulaessaan on saanut huomata, miten paljon olen kehittynyt laulajana akkarikeikkojen ansiosta. Nekin biisit, jotka olivat joskus tuskastuttavan vaikeita, menevät nykyään hyvin helposti.

JP kertoo kiertueen olevan samalla valmistautumista hänen tulevaan debyyttisooloalbumiinsa. Hän lupaa, että sen sisältämä musiikki tulee vastaamaan hänen uraansa seuranneiden fanien odotuksiin.

– Olen säveltänyt ja sanoittanut biisipohjia itse, minkä ohella meillä on mukana todella hyvä soittajaporukka sekä muutamia säveltäjiä, sanoittajia ja tuottajia, joiden kanssa sitten katsotaan biisit lopulliseen kuntoon.

– Tulevan soololevyni soitinkatraassa on mukana akustista kitaraa, sähkökitaraa, selloa, pianoa ja lyömäsoittimia. Niiden myötä musiikissa kyllä kuuluvat Charonin ja Harmajan kaiut, mutta ihan erilaisella, shamanistisella otteella.

Julkaistu Infernossa 4/2019.