Miten toteuttaa joka rokkarin unelma? Reckless Love tarjoaa alan aakkoset

”Tukkahevin ydin on isot kertsit. Isot kitarasoolot ja isot tukat ja helvetin hauska meininki. Ja se et vedetään koko yö eikä mietitä, ei huolta huomisesta. Se on rokkenrollin sanoma.”

Vietin taannoin Helsingin Majava-baarissa viihtyisän tunnin fiksujen ja mukavien nuorten miesten seurassa. Reckless Loven laulaja Olli Herman ja kitaristi-biisintekijä Pepe Södergren kohkasivat uudesta levystään, intoilivat alkavasta kiertueestaan ja puhuivat lämmöllä perheonnesta itse kunkin kotona.

Haastattelun jälkeiset pari päivää vietin voivotellen, kun en osannut repiä tästä kirjoittajana irti mitään. Olin ollut ihan valmis pistämään hellästi halvalla wannabe-kasaribändin keinotekoisuutta sekä pudottelemaan verhotusti vähätteleviä heittoja pastisseista ja tahattomasta parodiasta ja tupeerauksista. Siis tekemään bändistä juuri sellaisen jutun, jollaisena moni hevikansan edustaja Reckless Loven näkee.

Tasapainoisten rokkarien rupattelu teki aikeistani äkkiä stopin. Yhtäkkiä minulla oli ongelma. Minkä jutun tästä muka saa? Mihin tässä hilpeän mutta aikuistuneen rockin ystävällisessä suossa oikein tarttuisi?

Sitten tajusin: Reckless Love elää rockunelmaa puhtaimmillaan. Ja me hevisynkistelijät olemme vain kateellisia.

A: Henkeäsalpaavat keikat ja ulkomaankiertueet

Bändin neljäs levy julkaistaan maailmanlaajuisesti maaliskuussa, ja heti siitä nelikko lähtee historiansa suurimmalle Euroopan-kiertueelle. Maailmanvalloitus ei enää tässä kohtaa ole liian suuri sana – vai onko? Olli naureskelee sanavalinnalleni, mutta vain puoliksi leikillään.

– Maailmanvalloitus. Sitähän se on! Levyn nimikin on InVader.

Kiertueelta hän odottaa ”sekavaa toimintaa ja ihan helkkaristi hauskaa”.

– Kiertueella olo on aika liukuhihnahommaa. Mutta se on siistiä, koska siinä pääsee tiettyyn rytmiin. Kymmenen keikan jälkeen bändi on niin tiukka, että siinä pystyy aistimaan sekunnin murto-osassa kaiken, mitä jäbät tekee lavalla. Lavalla oleminen muodostuu jännäksi epätodelliseksi kuplaksi. Se ei ole tätä maailmaa. Se on siisteintä, mitä tiedän.

Parhailla keikoilla bändin ja yleisön välille syntyy jotain ainutlaatuista. Olli kuvailee tällaista positiivisen palautteen kierrettä innostuneella finglishillä kuin paraskin Andy McCoy.

– Kun yleisö on törkeän hyvällä fiiliksellä heti ekasta biisistä mukana, se antaa meille energiaa. Tulee heti fiilis, että okei, nyt pitää vähän step it up. Nyt pitää suorittaa paremmin. Ja jengi huomaa et hei, bändi rupeaa toimittaan ihan huolella. Ja se heijastuu, ja se kertautuu. Sitä pallotellaan sitä hyvää fiilistä. Jälkeenpäin me ollaan tultu henkeä haukkoen lavalta. Että huh huh. Mitä vittua?

B: Nasta musa

Vielä enemmän öljyä poitsujen innostuksen liekkeihin valuu, kun kommentoin uutta levyä. Puhun kuulemma läpiä päähäni, kun albumilla on mielestäni pysytty tukevasti kasarirocksoundeissa. Olli ja Pepe selostavat kilpaa, kuinka InVaderillä kuuluu kaikkea E-Typesta Fall Out Boyhin ja Queeniin. On synaballadeja, ja Olli jopa räppää.
Vaan kuuntelisiko Reckless Love itse Reckless Lovea? Totta hitossa.

Olli: – Hävettää myöntää, mutta tätä levyä on tullut luukutettua autossa niin, että taustapeili meinaa lähteä irti.

Pepe: – Mä usein kuuntelen musaa luureilla kun meen nukkumaan. Kyllä mä oon viime aikoina kuunnellut vaan meidän uutta levyä, todella tyytyväisenä.

Jos linja on pidetty jossain, niin takuutarttuvissa biiseissä. Kun kysyn, mistä ne oikein kumpuavat, Pepen vastaus on ytimekäs sormiennapsautus.

– Just näin [naps!]. Ne ei tule miettimällä. Vaan ne tulee, jos tulee.

Olli arvostaa Pepen luontaista koukkuvainua.

– Tarvii olla vähän pokeria, että heittää semmosen. Monen mielestä toi tarttuvuus, siinä on jotain ärsyttävää ja naiivia ja lapsellista. Monet muusikot kaihtaa sitä sen takia. Eikä uskalla vetää niin.

Mutta Reckless Love uskaltaa, totta kai.

– Hauskanpito on tavallaan osa sitä. Se puoliksi läpällä heitetty, helvetin tarttuva melodia, siitä saa jalostettua törkeän hyvän biisin. Siinä säilyy se alkuperäinen hetken huuma.

C: Rockin rehellinen riemu

Niin, se hauskanpito. Reckless Loven missio ja evankeliumi. Tosin vain kohtuuden puitteissa. Tästä bändistähän ei saa revittyä skandaaliotsikoita paatuneinkaan klikkijournalisti. Missä on se dekadenssi, jossa Mötley Crüe ja kumppanit rypivät aikoinaan niin intohimolla?

Jos pojilta kysytään, olen taas ennakkoasenteineni ihan hakoteillä.

Pepe: – Jos katsoo KISSiä 80-luvulla, niin nehän on järkälemäisiä salikuninkaita kaikki. Ja Gene Simmons ei oo juonut ikinä senttiäkään viinaa.

Olli: – On ollut aina absolutisti. Ja pakko korjata sen verran, että Mötley Crüe ei oo ollut meille se tärkein juttu koskaan. Sellainen sleaze, ja dekadenssi, okei, se on osa kasariheviä. Mutta meidän bändin ehkä kolme isointa vaikuttajaa on Van Halen. Tosi hilpeetä kasarirokkia. Aika naiivia hommaa, kun miettii Jumpia sun muita. KISS, varsinkin kasari-KISS, oli just kuten Pepe sanoi, maitopojat vääntämässä salirokkia. Ja Def Leppard. Pour Some Sugar on Me, koko Hysteria-albumi, ihan Madonna-soundia. Eikä siellä kyllä lauleta mistään kokaiinista tai strippareista.

Pepe: – Sitten taas, toisinpäin ajateltuna, Beatles, josta nykyään ajatellaan, että varsinaiset kiiltokuvapojat. Mieti, miten dekadenttia elämää ne vietti jossain Hampurissa 60-luvulla.

Olli: – Taitaa jäädä Mötley Crüe kakkoseksi. Jännä juttu, miten kasarihevi mielletään Suomessa überdekadenttiseksi, ja se on se törkytehdasmeininki. Kun mulle se on ihan kaikkea muuta.

Minua muistutetaan myös siitä, että bändin fanikanta on erilaista eri puolilla maailmaa, eikä sen identiteetti ulkomailla ole sidoksissa Suomen takavuosien kajalirokkinosteeseen.

Olli: – Esimerkiksi Brittein-keikoilla on monesti äijiä koko sali täynnä.

Pepe: – Niska punottaa kaikilla. Kun taas Suomessa fanit on nuoria. Tyttöjä enimmäkseen.

Olli: – Jos joku näkisi vaivan kääntää meidän lyriikat suomeksi, niin mä väitän, että me ollaan aika lähellä Popedaa. Kun miettii, millainen Popeda on. Hyväntuulista rokkia. Suht koht junttia.
Ei mua haittaa olla juntti. Musta on vitun hauskaa olla juntti, mä oon juntti Tampereelta, terve. Ihan saatanan hauskaa rokkia soitetaan. Ja semmosta se on briteille. Ei se oo mitenkään cool ollut missään vaiheessa.

D: Rokkarin elämä ja työ

Tervehenkinen juntteilu englannin kielellä on vienyt bändin pitkälle. Olli yrittää kuitenkin olla vaatimaton.

– Mun mielestä me ollaan onnistuttu hyvin tämän levyn kanssa. Miten se sit menestyy, se on pelkkiä ulkoisia mittareita. Se ei oo meidän duuni edes mitata sitä. Se on arvostelijoitten tai heittereitten tai fanien mitattavissa. Mulle riittää se, että mä saan tehdä tätä hommaa ja mun ei tarvii lähteä sossunluukulle ihmettelemään, mistä saan lainanlyhennykset.

Uskon, että mies puhuu totta. Mutta kellepä ei riittäisi?

En osaa päättää, onko hellyttävää vai ei, etteivät tyypit tunnu tajuavan, kuinka käsittämättömän onnekas ja harvinainen on suomalainen rokkari, joka voi elää musiikillaan. Kun he puhuvat tulevaisuudennäkymistään, on vaikea välttää pientä kateudenviherrystä hiuspohjassa.

Olli: – En mä ainakaan pysty miettiin tätä vain yhtenä episodina elämässäni. Et okei, nyt teen vielä yhden Reckless Love -levyn ja sen jälkeen pistän hanskat naulaan. Tai lähden opiskelemaan vaikka mekaanikoksi. Haha! Rupean asentaan autoja.

Pepe: – Kyllä tässä ollaan ihan keithrichardsina menossa. Ei meillä oo takarajaa. Ei mulla oo ainakaan vaihtoehtoja.

Olli: – Ei oo mitään varasuunnitelmaa. Kun miettii, mitä kaikkea me ollaan elämämme aikana uhrattu tälle hommalle. Tulisi vitun typerä fiilis, jos nyt oltais että tää oli nyt tässä. Että ruvetaan nyt tekeen niitä oikeita töitä. Mitä vitun oikeita töitä? Näitä me ollaan aina haluttu tehdä ja oikeastaan, vaikka me oltais haluttu tehdä oikeita töitä, se juna taisi mennä jo.

Niinpä niin. Olisi ehkä helppoa naureskella tasaisen onnellista perhe-elämää viettävien aikuisten kasarikukkoilulle. Mutta käsi sydämelle: kuka meistä ei ottaisi tyyppien elämää, jos tilaisuus tarjoutuisi?

Silti tämänkin jutun lukijoissa saattaa olla enemmän bändin vähättelijöitä kuin ihailijoita. Miksi näin on, Reckless Love?

Olli: – Koska musiikki on ihana asia ja makuasioista on parasta kiistellä. Jos se herättää tuntemuksia, on ihan ok heitata jotain. Se on vitun siistiä. Jos heittaat meitä, kerro myös kavereille, kuinka vitun paskoja me ollaan.

Pepe: – Ei mitään lisättävää.

Juttu on julkaistu Infernon numerossa 2/2016.