Teksti: Petteri Limnell ja Marko Syrjälä Kuva: Brian Lowe
Legendaarisen KISSin lokakuussa julkaistava 20. studioalbumi tottelee nimeä Monster. Inferno tapasi Euroopan-promovisiitillä olleet Paul Stanleyn ja Gene Simmonsin Lontoossa. Ruuti palaa edelleen.
Hyväntuulinen Gene Simmons heittää läppää ja soittelee ilmakitaraa.
– Mikä on mielestänne Monsterin paras biisi? Eiks se ookkin tää kun menee näin: ”Dän däng ja däng”? Eric Singer on erittäin kiinnostunut kuulemaan fanien tuntemuksia.
– Marko, ota kahvia. Gene maksaa. Paul Stanley, rocktähti Jumalan armosta, on tähtemme myös Lontoon yössä.
Omalla tyylillä yhteen hiileen
Paul, uusi albumi on valmis ja lähtölaskenta alkanut. Mitä voit kertoa tuotoksesta?
– Mielestäni albumi on aivan mahtava. Ideana oli tehdä albumi, joka kuulostaa siltä, miltä emme ole koskaan aikaisemmin kuulostaneet. En todellakaan ollut kiinnostunut mistään retroalbumin tekemisestä. Halusin tehdä levyn, jossa on elinvoimaa ja intohimoa; levyn, jota voidaan pitää mahtavana rockalbumina. En halunnut tehdä mahtavaa KISS-albumia, sillä en halunnut, että sitä arvostellaan muiden levyjemme perusteella. Sekin on toki täysin ok, mutta on myös hienoa avata uusia portteja ja kuulla, kuinka hyvä rocklevy tämä on verrattuna niihin levyihin, joita minä rakastan.
Paulin suosikkibändien vaikutteet jyräävät uudella täyspitkällä: Rolling Stones, Led Zeppelin, The Who, Humble Pie… Levy ei tosiaankaan kuulosta aivan heti Love Gunilta tai Creatures of the Nightilta. Levy on kuitenkin hyvin energinen ja potkii kunnolla persuksille.
– Mielestäni levy on kaikkea sitä mitä halusimme. Se on hyvä kokonaisuus, ja minusta kaikki biisit jotka levyllä nyt ovat kuuluvat sinne. Monsterissa on näkemystä ja pointtia. En halunnut tehdä mitään sillisalaattia vaan levyn, joka on kuin yhdestä puusta veistetty. Biisit ovat nyt parempia, ja kokonaisuudessaan Monster hakkaa edellisen levymme Sonic Boomin mennen tullen ja pyyhkii sillä lattiaa. Monster ei ole hatunnosto erityisesti kenellekään. Halusin vain pitää huolen, että meitä alun perin inspiroinut dna on tallessa.
Paul ja Gene ovat erittäin ylpeitä bändin nykytilasta, sillä kaikki jäsenet satsaavat bändiin täysillä. Kenenkään henkilökohtaiset agendat tai egot eivät häiritse yhteistyötä.
– Bändi on vahva, kun kaikki puhaltavat yhteen hiileen. Jos haluat menestyä, satsaa bändiisi. Jos bändi menestyy, sinäkin menestyt. Homma ei välttämättä toimi toisin päin, Paul sanoo.
– Valehtelisin, jos sanoisin, että menestys ei kiinnosta minua. Totta kai haluan albumin menestyvän, mutta ei minulla ole mitään suurempia odotuksia. Jos menestystä tulee, niin menestyn juuri sen vuoksi, että halusin tehdä tällaisen albumin. Haluanko, että ihmiset pitävät albumista? Totta kai haluan. Kaikki haluavat arvostusta. Mutta jos alat arvuutella, minkälaisen albumin ihmiset haluaisivat ja epäonnistut, ammut todennäköisesti itseäsi jalkaan. Sen jälkeen sitten syytät itseäsi. ”Hei, minun olisi pitänyt tehdä levy siten kuin olisin alun perin halunnut.” Nyt tein levyn omalla tyylilläni. Mitä ikinä tapahtuukaan, tapahtukoot. Minä seison levyni takana.
Lue koko juttu Infernon numerosta 8/2012 (#100).