Nyt todellakin lähtee. Jos mielikuvat pyörivät heti avauksessa 80–90-lukujen taitteen mättöklassikoiden seuduilla, jotain tehdään lujasti oikein. Kotimaisen Skeletalin vaihdelaatikko näyttäisi ulottuvan tavanomaista pidemmälle, ja jälki on parhaimmillaan todella tuhoisaa.
Väkivallan välikappaleena toimii erittäin hyviä riffejä painottava death metal, jota terävöitetään roimalla annoksella thrashin kipakkuutta. Elävänrosoinen ja potkiva soundi kuvittaa vanhan liiton hengessä kaahaavaa kohkaamista jokseenkin täydellisesti, ja laulajan toimiva rähjäys hoitelee loput.
Dreadful Life on vakuuttava ja vankasti toteutettu esikoinen, jonka suurin ansio löytyy sieltä mistä valitettavan harvoin muuten: kappaleet ovat täynnä teräviä koukkuja ja riffivalikoima repii perusasioista kaiken irti. Lisäksi mukana on sekä synkeämpää että räjähtävämpää melodisuutta ja soolopuolikin toimittaa.
Reilut puoli tuntia kellottava levy ei ole vain yhtä ja samaa standardikaahauksen lauantaimakkaraa, vaan kappaleet voi erotella toisistaan hyvinkin helposti. Aggressio pitää kautta linjan, ja kuristava ote jättää jälkeensä pysyviä mustelmia. Deathin Scream Bloody Gore ja vaikkapa Massacre tästä tahtovat mieleen putkahdella.
Reilut kuusi minuuttia vyöryttävä Return to the Grave ja turhahkona välisoittona näppäilevä Life and Dread jäävät kiekon tylsimmiksi kauneusvirheiksi. Periaatteessa kaikki muu toimiikin sitten niin mainiosti, että ainakaan minulta ei löydy lihaksia sen kritisoimiseen.