Saudiarabialaisen Al-Namroodin eksoottinen black metal saattaa olla puristeille vaikea pala nieltäväksi. Musiikki itsessään on peruskehyksiltään aika lailla perinteistä mustaa metallia, jossa ei harrasteta turhia krumeluureja. Jos siis mittaillaan yhtyeen perusydintä oikein tarkasti.
Suurimmaksi kompastuskiveksi muodostunee laulaja Humbaban ääni, joka on lähempänä Serj Tankiania kuin perinteistä bm-ilmaisua. Hänen omituiset hoilotuksensa vaativat lievästi sanottuna totuttelemista, enkä tiedä oikein vieläkään, pidänkö niistä vai en. No, erottuuhan tuolla ainakin porukasta.
Al-Namrood on tavallaan primitiivinen versio Melechesistä. Teknisyys on unohdettu, ja itämaiset rytmitykset ja soitinnukset on siirretty enemmän taka-alalle. Poikkeuksena on instrumentaalikappale Egwaa, joka lepää puhtaasti hypnoottisten perkussioiden ja viettelevän huilun varassa.
Enkarilla on epäilemättä ansionsa, mutta kappaleissa ei ole sellaista imua kuin niissä toivoisi olevan. Myös suttuinen äänimaisema heikentää levyn potentiaalista iskukykyä. Suurin ongelma on silti siinä, että yhtye ei tunnu oikein tietävän, mihin suuntaan se haluaisi musiikkiaan viedä. Yhtäältä löytyy kiinnostusta perinteiseen black/thrash-ilmaisuun, toisaalta halutaan ilmentää myös progressiivisia mieltymyksiä. Kumpikin osasto jää hieman puolitiehen.