Musiikki velloo arvaamattomana, mutta paketti pidetään melko hyvin kasassa. Uutuuden ehdoton vahvuus on doomiin kallellaan olevien hitaiden ja mustanpuhuvien osien lisääntynyt hyödyntäminen, joka antaa kaaokseen pahaenteisen lisän.
Laulaja-kitaristi John McEnteen örinät ovat hieman kaksijakoista kuunneltavaa: yhtäältä äänessä on inhimillistä rosoisuutta, toisaalta tulkinta kuulostaa siltä, että nyt örmytään väkisin vaikkei oikeasti ihan lähdekään. Sama pätee itse musiikkiin: synkeä kuolometallipyöritys kelluu mustan veden päällä, muttei saa kuin hetkittäin sukellettua syvyyksiin.
Levyllä on toki hetkensä, vaikka kuuntelukokemus vaihtuu ajoittain kuuntelukoettelemukseksi. Kuten todettua, hitaasti hyvä tulee. Kunnon laahustelu on säästetty viimeiseksi: Legion of Dis matelee ja maalailee tummana koko yli kymmenen minuutin kestonsa ajan välillä vain McEnteen murinan varassa vyöryen.