Häpeämättömiä popkoukkuja, kasarivaikutteita, new wave -syntikoita, Depeche Modea. Kyllä, niistä on Ulverin uutukainen tehty. On periaatteessa väsynein mahdollinen klisee päivitellä sitä, miten Ulver jaksaa joka kerta yllättää. Toisaalta kliseistä kai tulee kliseitä juuri siksi, että niiden sisältämää totuutta on pakko toistella kerta toisensa jälkeen.
Viimevuotisen ATGCLVLSSCAP-psykedeliapaketin jälkeen Ulver päätti loikata kepeän syntikkapopin maailmaan. Valitettavasti olen hieman väärä ihminen arvioimaan juuri tätä levyä, sillä Bee Geesin ja Tears for Fearsin karsina ei ole koskaan vedonnut minuun, ei edes teinivuosieni britti-indiehuumassa.
En kuitenkaan voi tehdä muuta kuin nostaa hattua norjalaisille oudokeille, jotka tekevät itsepintaisesti kaistapäisiä musiikillisia päätöksiä ja onnistuvat puristamaan jokaisesta omimastaan genrestä irti parhaat ominaisuudet.
The Assassination of Julius Caesar on outo ja tarttuva levy, jonka tanssittavimmat hetket tihkuvat vilpitöntä kasariestetiikkaa (Nemorabilia) ja melankolisimmat hetket kummittelevat kiehtovasti korvien välissä pitkään kuuntelun jälkeen (So Falls the World).