Cannibal Corpse
A Skeletal Domain
Metal Blade
Muutos se on pienikin muutos. Kolme edellistä levyä onnistuneesti tohtoroinut Erik Rutan on vaihdettu Audiohammer-studioilla operoivan Mark Lewisin kätösiin. Tämän seurauksena Cannibal Corpsen 12. pitkäsoiton äänimaailma on selvästi edeltäjiään kirkkaampi ja terävämpi, joskin edelleenkin pirullisen tuhti. Meno on aivan kuin Colin Richardsonin tuottamalla Bloodthirst-levyllä (1999).
Myös musiikissa on tapahtunut aavistuksenomainen muutos. Cannibal Corpse pelaa toki varsin pienellä marginaalilla, mutta Tortureen (2011) verrattuna A Skeletal Domain on pykälän kiihkeämpi. Keskitempoisista ja tehokkaasti muistiin junttaavista osuuksista on puutetta ja kokonaisuus taitaa painua bändin omalla asteikolla tuotannon rankimpaan kolmannekseen.
Tämä on 26 vuotta tarponeelta yhtyeeltä sinänsä kova saavutus, mutta vaikea jäljestä on innostua aivan entiseen malliin. Levyn kansikuvan perusteella olisin odottanut tummempaa ja helvetillisempää kuoloa. A Skeletal Domain on kuitenkin niin silkkaa ja bändille ominaista väkivaltaa, että ei tässä ainakaan yllättymään pääse.
Resepti on vanha tuttu, eli voimakkaan örinän päälle kudotaan raivokkaita ja taidokkuudessaan hengästyttäviä kitarajuttuja, joita tahdittaa parhaimmillaankin vain keskinkertaiselta kuulostava ja suhteellisen yksinkertainen rumputuli. Levyä voikin kuunnella keskittymällä vain jäätävää tahtia piikattaviin riffeihin, jotka tarjoavat jatkuvasti uutta ihasteltavaa.
Hienoja yksityiskohtia ja teknisiä jippoja siis löytyy, mutta kokonaisuudessaan tarttuvien kappaleiden ja niin sanotun hittimateriaalin kanssa tekee tiukempaa. Levyn kaksi viimeistä kappaletta ovat tosin bändin parhaimpien raitojen joukossa ikinä, joten kyllä kynästä löytyy vielä terääkin.